Kun kisakuumeen pohdinta lähti lapasesta…

Kesä ja kisakausi on armottomasti alkanut, ja koska vietän oman kesäni heppojen osalta yhdellä tallitontilla karanteenipuuhissa, kisakuume kasvaa tuskallisen kovaksi jokaisen kisakuvan myötä, joka jossain somessa hyppää silmille. Ihan sama minkä ratsastuksen lajin kisoista on kyse, jotenkin sitä kisafiilistä vaan kaipaa, vaikken koskaan ole kovin kilpailuhenkinen hevosihminen ollutkaan. Kaipaan myös tavoitteellista treenaamista. Toki minulla on hevoshommissa nytkin tavoitteita, täytyyhän parantuneet hevosystävät treenata vähitellen takaisin käyttökuntoon ja Arskan taival tasapainoisemmaksi ratsuksi on yhä työn alla… Kyllä sitä huomaa silti ikävöivänsä myös kilparatsastusta, mikä on tosi outoa, koska joskus ratsastusharrastukseni alkuvuosina (ja vähän myöhemminkin) kisaaminen pelkästään pelotti ja ahdisti, eikä minulla ollut koskaan radalla kovin mukavaa, jos sinne asti uskaltauduin.

“Kisaurani” (huomaa hipsukat, tällaisen varhaistätiratsastajan kisaura on oikeasti hyvä laittaa hipsukoiden väliin ettei joku luule minun ottavan kisauraani vakavasti :D) alkoi jo ensimmäisenä heppakesänäni, kun kävin kaverini kanssa ratsastusleirillä. Leirikisoissa menin Nasse-nimisellä knabstrubilla, jolla hyppäsin aikaisemmin samalla viikolla myös elämäni ensimmäisen esteen. Nasse oli vanha, hidas ja kankea putte, joka humputteli radan niin huimassa vauhdissa, että kilpikonnakin olisi melkein jäänyt toiseksi… Nasse oli kuitenkin myös pomminvarma, superkiltti ja herttainen papparainen, jonka kanssa pääsin “kisaamaan” ensimmäisen kerran. Ratana oli tehtävärata, pujottelua, pöydän alta konttaamista ilman hevosta ja yksi valtava ristikko, ainakin 7,5cm irti maasta, ja se kiersi periaatteessa vain kentän kertaalleen ympäri… Rata oli siis hyvin helppo oppia, vaikka kyllä joku meistä leiriläisistä sen varmasti silti unohti, kun lapset kisasivat ensimmäisiä kertoja ihan tosissaan (ainakin melkein :D). Kaikki saivat ruusukkeet, ja koska ruusukkeet olivat pienten heppatyttöjen mielestä hienoja, valitsimme ystäväni kanssa seuraavan vuoden leirin myös sen perusteella, saako leirikisoista ruusukepalkinnot… Toki katsoimme myös sen, onko tallilla söpöjä suomenhevosia. Näin reippaasti yli 10 vuotta myöhemmin olisikin paljon vaikeampi valita leiripaikkaa, kun prioriteetit ja oma ajattelutapa hevostenpidosta ja käsittelystä ovat vähän muuttuneet, mutta lapsena oli helppo mennä leirille ekaan paikkaan, josta löytyi kiltiksi kuvailtu, liehuharjainen ja leppoisa suomenhevosruuna.

Satunnainen ratsastelu naapurin opissa ja muutamat leirit vaihtuivat jossain vaiheessa ratsastuskoulutunteihin. Ratsastuskoulu (ja tallin seuratoiminta) avasi paljon uusia mahdollisuuksia, ja kun kisoista kerran puhutaan, niin niitähän löytyi ainakin kahdeksat kisat vuodessa – neljät koulukisat ja neljät estekisat. Löydettyäni ensimmäisen lempiponini Esteetin (peruskiltti eestinponiruuna, joka säikkyi monen muun tuntiputen tapaan tyhmiä asioita mutta kyyditsi parhaimmillaan aloittelijoitakin hyvin nöyrästi ja opetti monelle paljon) eksyin ensimmäisiin ihan oikeisiin kisoihini seuratasolla. Luokka oli 50-60cm, johon jämähdinkin vuosiksi, mutta toisaalta mitä sitä turhaan nostamaan estekorkeutta, jos varmuus ja rutiini radanratsastukseen puuttuu kokonaan… Näin jälkikäteen olen tosi onnellinen siitä, etten lähtenyt koskaan hyppäämään korkeutta vaan opettelemaan kaikkea sitä, mitä tapahtuu esteiden välissä. Puhtaat radat palkittiin, ja saatiin se kovasti haaveiltu rusetti – sitä punavalkoista pientä ruusuketta piti säilyttää aina jossain näkyvillä, koska se oli nuoren heppatytön hienoin saavutus siihen mennessä. Kävin Esteetillä kahdet kisat, molemmat samalla tasolla ja puhtain radoin, ja jossain vaiheessa ratsukseni vaihtui (mahdollisesti ponin myynnin myötä) eestinhevosruuna Allu.

Ekat "oikeat" kisat, Esteet vuodelta 2007, ehkä? © Veera S.
Ekat “oikeat” kisat, Esteet vuodelta 2007, ehkä? © Veera S.

Allu oli hyvin leppoisa ratsu, jolla ei ollut turhan kiire mihinkään. Se oli kuitenkin myös todella epävarma hyppääjä, ja kun yhdistää kaksi epävarmaa tyyppiä esteratsukoksi, katastrofi on valmis. Kävin Allulla muistaakseni vain yhdet kisat, jotka menivät aivan penkin alle. Allulla ratsasti minua ennen aikuinen, jolla oli maaginen kosketus jokaiseen ratsastamaansa hevoseen – siinä mielessä maaginen, että jokainen hevonen oli hänen jälkeensä enemmän tai vähemmän säikky ja muutenkin kukkuu. Maneesissa taisi pudota lisäksi vielä lunta, ja kun iso mutta toisinaan erittäin herkkä eestiläinen vaihtoi kuskia ja tulimme radalle, alkoi elämäni pisin esterata. Muistan tuosta 50-60cm radasta hyvin vähän. Putosin kerran, meinasin pudota toisenkin, Allu kyttäsi aivan kaikkea ja otti lähtöjä ja katoili paikalta, ja vaikka ilmoittauduin sillä seuraaviinkin kisoihin, en koskaan mennyt niihin… Peruin viime tingassa, mikä oli oikea päätös, koska pelkoni olisi aivan taatusti tarttunut Alluun enkä olisi ehkä hypännyt enää sen jälkeen yhtään mitään ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Ensimmäiset ja viimeiset kisat Allulla, saattoi olla juuri tuo este jolta tyyppi otti ja lähti ja kuski jäi matkasta. :D © Veera S.
Ensimmäiset ja viimeiset kisat Allulla, saattoi olla juuri tuo este jolta tyyppi otti ja lähti ja kuski jäi matkasta. 😀 © Veera S.

  Allua seurasi Olavi ja Diadema, en vahingossakaan muista missä järjestyksessä… Olavi oli yksi hienoimmista hevosista, joilla olen ikinä ratsastanut, ja tajusin sen jo silloin, kun olin onnellinen siitä, että minulla oli oikea kevennys tai että hevonen nosti laukan, oli se mikä laukka hyvänsä. Entisenä kenttäratsuna Olavia lähinnä huvitti oma estekorkeuteni, mutta toisinaan hyvin temperamenttinen ja vahvaluonteinen ruuna syttyi esteillä niin paljon, että estekorkeudella ei ollut loppujen lopuksi mitään väliä. Olavi oli aivan kultaa ja sillä hyppääminen oli upeaa, muistaisinpa niistä ajoista enemmän… Muistan vain yhden ratsastuskerran kun putosin, lähdimme vain eri suuntaan esteen jälkeen ja yleensä niin pahuksen hapannaamainen Olavi tuli välittömästi korvat hörössä katsomaan minua ja pyytämään anteeksi, koska kaikesta tulisuudestaan huolimatta se ei ikinä halunnut pudottaa ketään, lähinnä vaan testailla osaako kuski ratsastaa. Hyppäsin Olavilla vain yhden 50-60cm radan, ja aikamme oli ehkä maailman hitain, mutta olin tosi onnellinen jo siitäkin, että pääsimme yhdessä maaliin ja hyppäsimme tasooni nähden tosi hyvin, mikä tarkoitti sitä että menimme yli kaikista esteistä oikeassa järjestyksessä enkä jäänyt mihinkään radan varrelle maistelemaan hiekkaa. 😀

Olavi jollain estetunnilla vuonna 2009. Ihan mieletön hevonen, täyttä dynamiittia. ♥
Olavi jollain estetunnilla vuonna 2009. Ihan mieletön hevonen, täyttä dynamiittia. ♥

  Diadema oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa opin kisaamaan hevosen ehdoilla. Se oli valtavan tärkeä asia oppia, ja mummun kanssa koin yhden ensimmäisistä herätyksistäni hevosten kanssa. Aloitimme hyppäämisen ja kisaamisen 50-60cm -tasolla, koska isompaa en uskaltanut ja/tai halunnut hypätä. Diama kielteli paljon, mutta hyppäsi parhaimmillaan reippaasti ja kiltisti. Kävimme kahdet kisat noilla korkeuksilla, ja molemmista kiellettiin pihalle, ja jo silloin tajusin, että jostain syystä estekorkeus on hevoselle liikaa. En osannut silloin ajatella sen olevan jostain kipeä, mitä se aivan varmasti oli, mutta päädyin siitä huolimatta ilmoittautumaan elämäni ensimmäistä kertaa ristikkoluokkaan. Hyppäsimme yhdessä elämäni parhaan radan (yhä edelleen yksi parhaista), meillä oli radalla sopivan helppoa ja kivaa, eikä estekorkeus haitannut pätkääkään, sillä huomasin heti hevosesta, että nyt ollaan sille sopivalla radalla. Ratsastuksenopettajani hymyili minulle radan jälkeen tosi leveästi, hänkin huomasi että meillä oli mukavaa ja olin valtavan tyytyväinen suoritukseemme, vaikka kisasimmekin katsojien näkökulmasta vain paria talutusratsastajaa vastaan… Oikeasti kisasimme vain itseämme vastaan, ja sen kisan todellakin voitimme. Siihen myös lopetimme kisaamisen, koska se tuntui hyvältä silloin ja tuntuu hyvältä nyt. En muista hyppäsinkö Diamalla enää sen jälkeen, mutta mummu opetti todella paljon. ♥

Ensimmäiset kisat muorilla, Diama on yksi elämäni rakkaimmista hevosista jonka kanssa minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa. ♥ © Veera S.
Ensimmäiset kisat muorilla, Diama on yksi elämäni rakkaimmista hevosista jonka kanssa minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa. ♥ © Veera S.
Ristikkoluokassa, mummu tykkäsi ja kuskillakin oli kivaa. ♥
Ristikkoluokassa, mummu tykkäsi ja kuskillakin oli kivaa. ♥

  Noh, tulipa sitten sotanorsu Ebony, jolla kävin keilaamassa kisoissa tai muutamissa puomeja alas 50-60cm -luokassa. Ebosta ei kyllä millään muotoa esteratsua saanut, kyllä se hyppäsi mutta jo rakenteellisesti tämä jalostuksen kukkanen ei ollut estehevosta nähnytkään… Täykkäripuolelta olisi kyllä vauhtia piisannut, mutta jykevä torinhevosen kroppa ei ihan mennyt pään mukana. 😀 Ebonylla hyppääminen oli jännittävää, koskaan ei voinut tietää mistä esteestä kolistellaan läpi. Yhdellä estetunnilla vetäisimme täyskaadon 3-4 esteen jumppasarjalle juuri kun opettaja oli nostanut osan esteistä meidän jäljiltä, anteeksi Vilkku… :’D Ebolla kävin tosiaan muutamat kisat, ja vaikkei minkäänlaista menestystä tullut, tykkäsin Ebonysta hirveästi ja sen kanssa oli kiva tehdä hommia.

Tekstin huumoriosuus, näin hypätään yksi jalka kerrallaan á la Ebony! :D © Henna H.
Tekstin huumoriosuus, näin hypätään yksi jalka kerrallaan á la Ebony! 😀 © Henna H.

  Ennen kuin kirjoitan sanaakaan eräästä kuparinvärisestä the hevosesta, kirjoitan pari sanaa muutamasta vähän satunnaisemmasta kisaratsustani. Kisasin viimeisinä ratsastuskouluvuosinani yhdet kisat (70cm?) Roodos-ponilla, jonka kanssa kisaaminen oli todellakin tikkarin viemistä lapsilta, eikä luokan voitosta jäänyt mikään huippufiilis. Poni oli tosi tasainen ja helppo varsinkin noin matalilla esteillä, ja menimme luokkaan vain oman rimakauhuni takia harjoittelemaan… Voitimmekin sitten siinä samalla puoliksi vahingossa, vaikka lähdimme vain hakemaan kokemusta ja rohkeutta, mutta tulipa saatua se sinivalkoinenkin ruusuke, vaikka se jäisikin “kisaurani” ainoaksi. 😀 Kisasin vähän esteitä myös Hurmurilla-suokilla, jolla olisin halunnut kisata kauemminkin, jos olisin tajunnut aikaisemmin että juuri sen hevosen selässä minun kuuluu istua, eikä minkään Roodoksen… Menimme Humman kanssa vain yhdet estekisat, putte vei ja kuski vikisi, mutta meillä oli oikeasti ihan kivaa ja rata meni paljon paremmin kuin odotin. Kisasimme myöhemmin myös koulua, mutta siitä lisää kohta.

Roodos yritää hienovaraisesti kertoa, että kapasiteettia kyllä riittäisi isommillekin tikkukasoille.
Roodos yritti hienovaraisesti kertoa, että kapasiteettia kyllä riittäisi isommillekin tikkukasoille.

  Kai sitä joskus täytyi löytyä sekin hevonen, jonka kanssa syttyy ihan oikeasti jonkinlainen palo tähän kisaamiseen… Minulle se hevonen oli Wanella, rakas hirven näköinen heppalapsi, jonka kanssa aloin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti valmentautua ja treenata vähän enemmän vakavissani. Alla oli nuori, kokematon hevonen, jota piti ihan oikeasti viedä samalla eteenpäin, ja lähdimme estepuolella liikkeelle 50cm luokista. Pääsimme hyppäämään lopulta yksittäin jopa 110cm (johon omat taitoni eivät olisi oikeasti edes riittäneet, mutta onneksi Pulla pelasti ♥), ja kisoissa menimme myös muutamat 80cm luokat. Hyppääminen ei ollut Nellan kanssa koskaan oikeasti helppoa ja hauskaa, mutta jaksoin yrittää sen kanssa kolme vuotta. Kävimme monet estekisat, opettelimme yhdessä kisarutiinia ja etenkin kisa-asennetta, ja vaikka tie oli pitkä ja kivinen, me kehityimme yhdessä ja opimme toisiltamme valtavan paljon. Sijoituimmekin kisoissa pari kertaa, lähinnä vähäisen osallistujamäärän vuoksi, saimme puhtaita ratoja ja myös virhepisteitä, ja jos tilanne olisi ollut toinen ja olisin ollut aika reippaasti rikkaampi (EuroJackpot-voittajana olisi esimerkiksi päässyt kivasti alkuun), olisin ostanut Pullan omakseni vuosia sitten ja tehnyt siitä osaavan opettajan/valmentajan avulla upean hevosen, vaikka minulle se olikin maailman upein jo sellaisena pikkuisena hirvenä vuonna 2013… ♥

Lähtötilanne, ensimmäisiä hyppyjä 2013.
Lähtötilanne, ensimmäisiä hyppyjä 2013.
Tähän päädyttiin, hevonen kehittyi aivan älyttömästi ja vaikken itse ehkä estepuolella rohkaistunutkaan, Pullan kanssa uskalsin ihan tyhmiäkin asioita, kuten tuon metrin kolmoissarjan... © Linda P.
Tähän päädyttiin, hevonen kehittyi aivan älyttömästi ja vaikken itse ehkä estepuolella rohkaistunutkaan, Pullan kanssa uskalsin ihan tyhmiäkin asioita, kuten tuon metrin kolmoissarjan… © Linda P.
♥ © Emmiina K.
♥ © Emmiina K.

  Samoihin aikoihin Pullan kanssa vuokrasin vuoden verran suomipappa Arskaa. Arska oli yksi varmimmista hevosista, jolla olen hypännyt, ja se meni yli mistä vaan ja miten vaan. Arska onnistui opettamaan minulle, että kisaaminen voi olla oikeasti älyttömän hauskaa, ja Arskalla ratsastin ensimmäistä kertaa uusinnassa oikeasti aikaa – mikä olikin hyvä juttu, sillä sijoituimme kisoissa toisiksi. Kävimme yhdessä kahdet kisat ja korkeus oli kai 70cm, papalla olisi varmasti tahtoa riittänyt isommillekin esteille, mutta Arskan kanssa tein saman valinnan kuin Diademan kanssa vuosia sitten, ja menimme täysin hevosen kunnon mukaan. Arska oli esteradalla siitä hauska, että sen kanssa ei juurikaan voinut kuin näyttää suunnan ja laittaa sormet ristiin, koska pappa otti homman hieman tosissaan… Jarrut meni läpi joskus ja jouluna, hyppyjen paikat oli välillä vähän mitä oli, mutta aina se meni kaikesta yli reippaasti ja iloisesti eikä kysellyt koskaan, että onko pakko. Paitsi lopussa, kun olisi ollut pakko hidastaa radan jälkeen käyntiin. 😀

Kisakuvaa en tähän hätään löytänyt, mutta tässä vähän kesäisempi kuva hyppytreenien jälkeen... Siinä on omaan silmääni juuri täydellinen suomenhevonen, tuollaisen upean mörssärin voisin joskus ostaa omaksi. ♥ © Eepi N.
Kisakuvaa en tähän hätään löytänyt, mutta tässä vähän kesäisempi kuva hyppytreenien jälkeen… Siinä on omaan silmääni aika täydellinen (vähän paksu, mutta siis tuollainen sopivan raskastekoinen) suomenhevonen, tuollaisen upean mörssärin voisin joskus ostaa omaksi. ♥ © Eepi N.

Koulua en ole juurikaan kisannut, mutta ratsastuskouluaikoihin mahtuu kuitenkin kolmet koulukisat (yksi HeC ja kaksi HeB:tä muistaakseni). Yhdet olivat rataharkat Vappu-tammalla, enkä ole eläessäni tuntenut oloani niin toivottomaksi kisaradalla, kun tajusin pysähdyksen jälkeen, että hevonen ei tule lähtemään siitä takaisin raviin. :’D Vappu oli kuitenkin verkassa ihan superhyvä, eikä kisoista jäänyt lopulta yhtään huono fiilis… Se oli aika hauska kokemus, näin vuosia jälkikäteen ajatellen. Kisasin yhdet pukukouluratsastuskisat Niilolla, ihanalla suomenhevosella, jolla olisi pitänyt myös tajuta alkaa ratsastamaan jo paljon aikaisemmin. Nipa oli edestä jäykkä ja raskas koko radan, mutta sijoituimme silti ja suoritimme radan kunnialla, vaikka muovimiekkani hakkasi hevosta koko radan ajan takapuolelle (ja minä ihan tosissani ihmettelin, miksi pidätteet eivät mene läpi, anteeksi Nipa… :D) ja meinasin kuristua rekvisiittaani… Kävin myös suomipoika Hummalla koulukisoissa, ja vastoin tapojaan armoton suomijyrä oli aivan ihana. Sijoituimme taas, rata meni ihan hyvin ja olin tosi onnellinen, koska Humma pysyi lapasessa radan alusta loppuun ja meillä oli kivaa.

Thorin Tammikilpi ja käpiöratsu Nipa. ♥ © Veera S.
Thorin Tammikilpi ja kääpiöratsu Nipa. ♥ © Veera S.

Kisaaminen jäi tallinvaihdoin yhteydessä hetkeksi kokonaan, kunnes saimme talliporukan kanssa kuningasidean lähteä isolla issikkajoukolla valloittamaan esteratoja naapuritallille. Eipä siinä, ratsuna minulla oli ihana Prudi, joka rakasti hyppäämistä ja meni etenkin innostuessaan todella reippaasti, ja kisaverkassa mietin muutaman kerran, että selvitäänköhän tästä hengissä. Kisafiilis oli kuitenkin erittäin hauska, meillä oli hyvä kisatiimi ja ihanat hevoset, radalle lähdettiin pitämään hauskaa ja vaikka menimme lopulta ristikkoluokkamme enimmäkseen passissa, jota Prudilla ei edes ole, saimme puhtaan radan ja ai että oli kivaa! Olimme viimeisen päälle kisavarusteissa, meillä oli kaikki ihan pinkkiä ja vaaleanpunaista ja Prud näytti hienolta, emme valitettavasti päässeet kunniakierroksella tölttiä (kierroksia riitti ihan omasta takaa), mutta oli ihana kisapäivä.

Pö
Pötkylä radalla ♥ © Milla H.

Koska satuin issikoiden maailmaan hurahtamaan, oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin päädyn askellajikisoihin… Ratsuksi valikoitui tuntiheppamme Saumuri, koska lempi-issikkani Faron kanssa en osannut (enkä osaa aina vieläkään) töltätä, mikä on nelikäynnissä ihan suotava ominaisuus… Luokka oli siis nelikäynti (kierros tölttiä, kierros ravia, puoli kierrosta käyntiä ja kierros laukkaa), ja vaikka Saumuri esitti radalla laukan sijasta kaikkea muuta ja sain vasta viimeiselle kierrokselle laukan, olin kisojen jälkeen tosi tyytyväinen kisapäivään. Saimme hyviä pisteitä ottaen huomioon ekat yhteiset kisat, ja laukka, mikäli se olisi tullut ajoissa ja se olisi pisteytetty oikeasti, olisi ollut tuomareiden mukaan vitosen arvoinen laukka, mikä on ilmeisesti hyvä juttu. (Kuten huomaa, en ole ihan perillä vieläkään näistä askellajiratsastuksen kisajutuista, lupaan opetella seuraavia kisoja varten vähän kisateoriaa… :D) Radan jälkeen fiilistä nosti kuitenkin eniten se, että meidät palkittiin kisoissa “Hyvä ja harmoninen ratsukko”-palkinnolla, ja se on seinälläni olevista ruusukkeista se, jota arvostan kaikkein eniten. En ole ikinä ollut mikään sijoituskeskeinen ratsastaja, ja tuo palkinto tuntui tosi paljon paremmalta kuin mikään muu kisoista saatu ruusuke. Tai ei edes se palkinto itsessään, vaan ajatus siitä, että jonkun mielestä ratsastin oikeasti hyvin ja harmonisesti, koska siitä sai älyttömästi lisää motivaatiota treenata ja jatkaa tällä tiellä, jonka olen itselleni vuosien varrella valinnut.

Kisaponi Saumursson, huipputyyppi. ♥ © Kirsi I.
Kisaponi Saumursson, huipputyyppi. ♥ © Kirsi I.

Tämän vuoden suuri ja kunnianhimoinen tavoite oli päästä kisaamaan Faron kanssa. Olemme treenanneet niin paljon, että oli aika siirtää treenit pois kotikentän suojista ja hakea palautetta muualta, mutta koska töltti on minulle edelleen Faron kanssa vähän epävarmuutta herättävä asia, päätin aloittaa tutulta alueelta ja ilmoittauduin koulukisoihin. En lähtenyt haastamaan kisoihin ketään muita kuin itseni, hakemaan kisakokemusta Faron kanssa ja saamaan kritiikkiä vieraalta tuomarilta, ja päivä oli niiltä osin erittäin onnistunut. Rata meni ensimmäisiksi yhteisiksi kisoiksi oikeasti ihan hyvin. Rata oli tuttu HeC, jonka olen mennyt muistaakseni Vapunkin kanssa, ja rata meni pitkälti juuri niin kuin odotinkin. Laukka ei ollut meidän vahvin askellajimme koulurataa ajatellen, ja sehän sitten tietysti vähän levisikin käsiin kun jännitettiin molemmat omalla tavallamme (minä vähän tutisin ja Faro kuumui), mutta raviohjelman puuttuessa otin riskin ja lähdin kokeilemaan… Faro oli verkassa niin hyvä ja rento, etten muistanut jännittää siinä itse yhtään, ja kokemuksen kannalta koulukisat olivat ihan kullanarvoinen juttu. Nyt tuntuu siltä, että uskaltaisin lähteä Faron kanssa mihin tahansa muuallekin kisoihin, oli laji mikä hyvänsä, koska voin luottaa pikkukimon järkevyyteen kisatilanteesta huolimatta samalla tavalla kuin kotonakin.

Faro ja menetetty katu-uskottavuus... Mutta näytti se kyllä aika hienolta, me yritettiin oikeasti panostaa meidän kisalookkiin. ♥ © Annukka H.
Faro ja menetetty katu-uskottavuus… Mutta näytti se kyllä aika hienolta, me yritettiin oikeasti panostaa meidän kisalookkiin. ♥ © Annukka H.

Kisakausi katkesi kuitenkin vuoden ekoihin kisoihin, kun pääntauti iski ja päädyimme viettämään vähän erilaista kesää… Olisi kiva päästä loppuvuodesta kisaamaan jotain tai vaikka järjestää omalla porukalla jotkut ihan minipienet hömppäkisat kotona, mutta viimeistään ensi vuonna haluan ihan oikeasti päästä kisaamaan. Hevosella ja lajilla ei oikeastaan ole väliä, kunhan meillä on kivaa yhdessä ja homma toimii, tai jos ei toimi niin ainakin opin kisoissa jotakin. Tässä ihan viime vuosina olen vihdoinkin oppinut ajattelemaan kisat treenin kannalta, ne eivät ole päämääriä vaan lähinnä checkpointeja, joissa katsotaan mitä osataan ja mitä voitaisiin tehdä paremmin. Tärkeintä on kokemus ja palaute, ja siksi koulu- ja askellajipuoli kiehtoo paljon enemmän kuin esteet… En voi silti väittää, etteikö hyppyinto olisi kasvanut tuskallisen suureksi jäätävän pitkän hyppytauon aikana, ja tämän tautitilanteen helitettyä on pakko keksiä jostain ratsu, jolla voisi hypätä edes maapuomin yli laukassa… Esteratsastaja en missään nimessä ole eikä minusta sellaista tule, mutta välillä olisi kiva päästä edes vähän irti maasta muutenkin kuin satunnaisten pukkien muodossa.

Tämä lyhyeksi ja ytimekkääksi tarkoitettu postaus “vähän” venyi, mutta pääasia että blogi pysyy hengissä ja tätä oli tosi kiva kirjoittaa, vielä kivempi jos joku jaksaa lukea tästä edes osan. 😀

♥: Kitty

Comments 2

  • Ei juma toi kuva missä hyppäät Allulla, mä niiiiin muistan noi kisat! Tipahdin sillon Pykeltä kerran verkassa ja kaks kertaa radan aikana, ja ne olikin sit meiän vikat yhteiset kisat :’D

    • Mä muistan Pykestä vaan yhdet kisat, joissa se pysähtyi joka hiton kerta esteen johteena olevaan kukkapuskaan syömään ja pudotti kuskinsa miljoona kertaa, ehkä maailman ahnein elukka :’D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.