Blogi on ollut taas hetken hiljaa. Pitäisi kai kirjoittaa uudesta tallista, johon muutimme Ossin kanssa, tai uusista hevoskuvioista, jotka nekin ovat kovasti muuttuneet esimerkiksi alkukesään verrattuna… Nyt ei kuitenkaan tee mieli kirjoittaa niistä, sillä mielessäni on tärkeämpiä asioita, joista minun täytyy kirjoittaa jotakin. On aivan yhdentekevää, lukeeko tätä tekstiä kukaan, sillä nyt kirjoitan itselleni ja oman jaksamiseni takia… Kaikkia asioita ei vaan pysty pitämään sisällään, ja nyt yritän hyvästellä kirjoittamalla jälleen yhden rakkaan hevosen elämästäni.
Laitumella oli tänään aivan hiljaista, kun kävin katsomassa hevosia. Hiljaisuus tuli vastaan jo laitumelle vievällä metsätiellä, ja kun ensimmäinen odottava hirnahdus särki sen, tunsin sydämeni särkyvän vähän. Kaunis tamma ravasi aidan luokse ystäväänsä odottaen, se katsoi vähän matkaa taakseni ja odotti, että tuon laitumelle kolmannen hevosen… Kävelin aidan luokse yksin ja katsoin hevosta silmiin. Se huusi taas, tällä kertaa vähän epävarmana ja kysyvästi. Onnistuin vain kuiskaamaan “se ei tule enää takaisin”, ja kun tamma käänsi katseensa tielle ja huusi kovempaa kuin kertaakaan aikaisemmin, tiesin senkin tietävän… Meidän molempien rakas ystävä oli poissa.
Hevosesta luopuminen ei ole ikinä helppoa. Se ei koskaan tunnu hyvältä, eikä sitä ikinä tee kevyin mielin. On kuitenkin vähemmän kamalaa päästää pois sellainen hevonen, joka ei syystä tai toisesta halua enää elää. Sellaisen hevosen näin, kun neljä päivää sitten kävelin tuolle samaiselle laitumelle. Olin aikaisemmin sanonut, että sen hevosen kohdalla en pysty sanomaan, milloin olen valmis luopumaan siitä, ja että jonkun muun täytyy sanoa minulle, että “nyt se lähtee”. Katsoin hitaasti kävelevää, surullisen näköistä hevosystävääni, ja kun se tuli aidalle ja näin huolestuneet rypyt sen kauniiden, hieman hassujen silmien yläpuolella, osasin yhtäkkiä tehdä päätöksen. Kävelin sekavissa ajatuksissa takaisin autolle, mutta yksi asia oli kirkkaana mielessäni… Nyt se pääsee pois, nyt olen valmis päästämään sen pois. Olin haaveillut vielä yhdestä laidunlohkosta, vielä parista hassusta viikosta jotka se saisi olla ystäviensä kanssa… Tuona aamuna kaikki tällaiset haaveet katosivat ja tilalle tuli hiljainen hyväksyntä siitä, että meidän matkamme on nyt tässä.
Kävin päässäni pitkän taistelun siitä, lähdenkö mukaan sen viimeiselle ajomatkalle. En todellakaan halunnut nähdä, kuinka se viedään pois, ja toisaalta taas halusin, tuntui että olin sen ystävälleni velkaa. Meidän välillemme oli jossain vaiheessa kehittynyt omituinen yhteys, me osasimme rauhoittaa toisiamme sellaisella tavalla mitä en osaa kenellekään selittää. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että sain tamman melkein nukahtamaan vain juttelemalla sille… Siinä oli jotain sellaista, jota en koskaan tule täysin ymmärtämään, mutta välillämme olevan luottamuksen määrä oli valtava. Minkälainen ystävä olisinkaan ollut, jos en olisi rohkaissut ja tukenut tuota upeaa hevosta sen viimeisellä matkalla, varsinkin kun tiesin pystyväni rauhoittelemaan sitä?
Pysyin lastauksessa niin rauhallisena, että se sujui helpommin kuin kertaakaan aikaisemmin, kun olemme tamman kanssa yhdessä johonkin matkustaneet. Automatkan ajan olo oli epätodellinen, ei tuntunut yhtään siltä, että olemme viemässä ystävääni pois… Välillä unohdin koko trailerin, kun katselin ympärillä avautuvaa maalaismaisemaa ja eläimiä. Kun olimme perillä, odotimme hetken pihassa ja rauhoittelin tammaa trailerin ovella. Pyysin sitä laskemaan päänsä, ja vaikka sitä pelotti olla vieraassa paikassa ilman hevosystäviään, se uskoi minua ja laski päänsä alas. Seisoimme ulkona niin kauan, että sain tamman rauhoittumaan niin paljon, että se pärskähti. Se pelkäsi, tietysti se pelkäsi, mutta se oli silti valmis luottamaan minuun niin paljon, että painoi päänsä ja uskalsi hengittää. Sen jälkeen muistan kunnolla vain sen, kun ojensin rakkaan ystäväni riimunnarun vieraisiin käsiin. Se oli kaikkein kamalinta, mutta sen jälkeinen hetki oli onneksi lyhyt, ja ystäväni oli jo jatkanut matkaansa vihreämmille laitumille, kun lähdimme pihasta.
Ajattelin vielä aamulla, että haluan jouhinipun muistoksi, mutta kun katselin laitumella edelleen niin kaunista hevosta, muutin mieleni. Se ei ollut enää lainkaan ylpeän ja elämäniloisen näköinen, ja yhtäkkiä minua ahdisti älyttömästi ajatus siitä, että leikkaisin sen harjasta pienen jouhitupsun. Halusin, että se saa lähteä niin täydellisenä kuin se elämänsä viime hetkillä on, jäihän minulle kuitenkin kenkä, jolla se alkuvuodesta vielä rallitti menemään pitkin metsätarhaa… Selvitin sen pitkästä harjasta viimeisen solmun, sen yhden hassun joka ilmestyi aina uudelleen, ja silitin viimeisen kerran tummaa harjaa, jonka latvat olivat palavan oranssiset… Sen harja oli aina vähän sen näköinen, että se oli latvasta tulessa.
Jos minulta olisi kysytty vuosia sitten, kun menetin Viivi-tamman, voiko menettämistä oppia kestämään, olisin lyönyt kysyjää nyrkillä, ehkä molemmilla nyrkeillä. Monta menetystä myöhemmin olen kuitenkin sitä mieltä, että sekin on taito, joskin ikävä taito, jossa voi oppia paremmaksi… Voi oppia sanomaan hyvästit rauhallisesti, muistelemaan haikeasti ilman pohjatonta surua ja hyväksymään sen, että kaikki eivät kulje kanssamme loppuun asti. Kuinka paljon opinkaan erikoiselta lämminveriseltä ravihevoselta, josta tuli ensimmäinen ratsuttamani hevonen… Jos en osaisi muistella myös hyviä asioita, jotka ystäväni opetti minulle, mistään yhdessä kokemastamme ei olisi mitään hyötyä. Minulla on kaksi erittäin rakasta muistoa, jotka ovat hyvien muistojen joukossa ne kaikkein tärkeimmät… Toinen oli se, kun ratsastin ensimmäistä kertaa itse ratsuttamallani hevosella maastolenkin. Lämpöinen pelkäsi puunoksia ja otti muutamia spurtteja, mutta maastoilu oli aivan mieletön kokemus, koska allani oli hevonen, jonka tunsin päästä kavioihin ja jonka olin tehnyt selästä käsin oikeasti itse siihen pisteeseen, että pystyin ratsastamaan sillä metsään… Toinen, ja vielä rakkaampi muisto, on tältä kesältä, kun menin silittelemään torkkuvaa lämpöistä laitumelle. Se havahtui ensin kun kyykistyin sen viereen, mutta sitten se painoi päänsä ihan lähelleni, sulki vähitellen silmänsä… Ja rentoutui niin paljon, että alkoi höristä unissaan. Jos en olisi siihen mennessä vielä rakastanut hevosta koko sydämestäni, silloin olisin viimeistään rakastunut.
Haluan laittaa tähän loppuun pienen tekstipätkän elämäni tärkeimmän kirjailijan kirjoittamasta kirjasta, sillä tämä teksti auttoi minua vuosia sitten oppimaan jotakin tärkeää menettämisestä ja hyvästeistä, ja R.A. Salvatore on aina silloin mielessäni, kun joudun hyvästelemään jonkun… Siksi minulla lukee myös kädessäni tatuoituna Salvatoren kirjoittama lause, koska Salvatore on opettanut minulle enemmän omasta itsestäni kuin kukaan muu ihminen ikinä.
“Eivät nämä mietteet nyt niin synkeitä ole. Olen jättänyt hänelle hyvästit tuhat kertaa. Olen tehnyt sen aina ilmaistessani, kuinka paljon hänestä välitin, aina kun sanoillani tai teoillani kerroin rakkaudesta, joka välillämme vallitsi. Elävät jättävät jäähyväisiään elämänsä jokaisena päivänä osoittamalla ystävyyttä ja rakkautta, vakuuttamalla että muistot kestävät pidempään kuin liha.
– –
Suruni on suuri. Suren omasta puolestani, menetystä, jonka tiedän koskevan niin kauan kuin elän, kului kuinka monta vuosisataa hyvänsä. Mutta tuon murheen keskellä on rauhaa, jumalallista tyyneyttä. Parempi näin, että olen tuntenut hänet ja jakanut nuo hetket, jotka nyt lisäävät murhettani, kuin etten koskaan olisi kulkenut ja taistellut hänen rinnallaan, koskaan katsonut maailmaa hänen kirkkaiden, sinisten silmiensä läpi.” -R.A. Salvatore
Kiitos ihan kaikesta ja rauhallista unta, rakas Muikku. ♥
♥: Kitty