Kuin puhaltaisi höyhenen kämmeneltä

Loppuvuoteen mahtui töiden ja väsyneen vapaa-ajan lisäksi uupumusta ja jonkinasteista masennustakin, eikä blogille ole jäänyt lainkaan aikaa ja mielenkiintoa, kun ihan tavallisesta arjesta selviäminen on ollut pelkkää itkua, ahdistusta ja epätoivoa. Joulun alla paha olo jäi kuitenkin viimeistään pienen suklaatilan pihaan keskelle peltoja ja kaunista talvimaisemaa, ja tuosta ihanasta paikasta (ja muutaman ystävän avulla) löytyneen mielenrauhan myötä joulu kului kotona erittäin rennoissa ja hyvissä tunnelmissa. Uusi vuosi vaihtui myös kotona, nukahdin ennen puolta yötä ja vuoden ensimmäisenä päivänä lähdin onnellisena aamutalliin. Aluksi laskin päiviä ja viikkoja siihen, milloin paha olo palaa ja mieliala romahtaa taas siihen pisteeseen, että löydän itseni istumasta heinäpaalin vierestä kesken iltatallin itkemässä kaikkea tai ei oikeasti mitään, mutta ajatukset ovat yhä selkeät ja mieli enimmäkseen kevyt. Kesti useamman kuukauden, että opin ottamaan kopin lähestyvästä ahdistuksesta, katsomaan sitä silmiin ja kysymään siltä, mistä kiikastaa ja toteamaan, että tuo ahdistus ei ole ainoa hallitseva tunne, mutta sen asian oppiminen auttoi lopulta palaamaan takaisin ihanaan arkeen ja töihin, joita oikeasti rakastan.

En ole puhunut pahasta olostani kuin muutamalle, mutta halusin nyt kirjoittaa tästä jotain blogiin siksi, että se tulee varmasti vaikuttamaan blogin tulevaan sisältöön. En halua enää kirjoittaa mitään tavallista ratsastusblogia tavoitteineen enkä myöskään mitään turhaa täytetekstiä silloin, kun minusta tuntuu, että blogiin täytyy ilmestyä sisältöä säännöllisesti… Haluan kirjoittaa aikuisen hevosnaisen blogia, jossa on ajatuksia, tunteita, ystäviä ja ennen kaikkea hevosia, koska suurin osa ajatuksistani, tunteistani ja ystävistäni pyörii noiden karvakorvien ympärillä.

Olen aivan täysin tunteella käyvä tuuliviiri elämäni jokaisella osa-alueella, ja kun paha olo kasvoi niin suureksi, että se oli läsnä arjessa joka päivä, se vaikutti väistämättä työskentelyyni hevosten kanssa. Jos jossakin olen hevosten kanssa oikeasti hyvä, niin se on niiden mielentilan lukeminen, ja loppuvuodesta esimerkiksi pelokkaan hevosen kanssa työskentely ei sujunut ollenkaan. Hevosen negatiivinen olotila vaikutti minuun niin vahvasti, että sen pelosta, epämukavuudesta tai turhautumisesta tuli osa omaakin olotilaani, ja äkkiä huomasin, etten pystynyt toimimaan tilanteissa johdonmukaisesti ja reilusti. Monet kerrat ajattelin jälkikäteen tehtyä treeniä ja ahdistuin siitä, että toimin monissa tilanteissa kuin vieras ihminen, ja mikä pahinta, tuo vieras ihminen oli sellainen ihminen, joka en missään nimessä halunnut enää olla, ja jonka olin jättänyt taakseni jo vuosia sitten jonnekin ratsastuskouluaikoihin. Kun aloin joulukuun tienoilla voida oikeasti henkisesti paremmin, alkoivat hevoshommatkin vähitellen palautua oikeisiin uomiinsa ja löysin hetkittäin työskentelyyn sitä jotakin, joka motivoi ja saa hymyilemään.

Alkuvuosi onkin sitten kulunut selkäkipujen kanssa. Polttava tunne yläselässä on välillä yltynyt niin kovaksi, että ratsastus, juoksutus tai ohjasajo ei ole tullut kysymykseenkään, mönkijällä ajamisesta puhumattakaan… Tai no, onhan noita tullut tehtyä silti hammasta purren, mutta kipu on ollut sitten kyllä sen mukainen, että ei jäänyt epäselväksi, olinko ylittänyt jonkun näkymättömän rajan ja pahentanut kipua entisestään. Sanotaanko vaikka niin, että vasta tässä lähiviikkoina olen ymmärtänyt täysin, miksi Mick Mars oli nuorempanakin jatkuvien kipujensa vuoksi kärttyinen ukko, joka ei juurikaan hymyillyt… Kivun kanssa voi elää, mutta silloin eläminen on vain selviytymistä, jos joutuu varomaan jokaista liikettä ja irvistämään tuskasta ajaessaan esimerkiksi autolla tai kääntäessään nukkuessa kylkeä.

Tiedän ihmisiä, jotka elävät kivun kanssa vuodesta toiseen, ja kun jouduin tällä viikolla jättämään kaksi todella mielenkiintoista ratsastusta ihanilla hevosilla kesken vain siksi, että sattui niin paljon että teki mieli huutaa, varasin vihdoin ajan osteopaatille. Selkävaivat eivät parantuneet itsestään vaan menivät pelkästään pahemmiksi, mutta ongelmaa löytyi onneksi vain lihaksistosta ja sen heikkoudesta, ja siihen pystyn itse vaikuttamaan. Salille en halua mennä, mutta aion kyllä oikeasti tehdä osteopaatin määräämiä harjoituksia kotona niin usein kuin käskettiin… Haluan pystyä tekemään rakastamaani työtä ilman kipua, ja ehkä suurin herätys tähän oli viime kertani hevosen selässä, kun en pystynyt kivultani edes hymyilemään, vaikka poni tuntui aivan ihanalta ja teki tosi hyvin hommia. Toivon todella, että saan treenaamalla selkäkivut hoidettua, enkä ihmettele yhtään, vaikka toistuvat päänsärytkin vähenisivät huomattavasti, kun selkä ei ole jatkuvasti lukossa…

Oikeasti halusin nyt kirjoittaa jostain ihan muusta, sillä aion jatkossa kirjoittaa blogia aina silloin, kun minulla on oikeasti jokin aihe mielessä. Juuri nyt se aihe on hengittäminen, sillä olen huomaamattani oppinut viime viikolla käyttämään hengitystä työskennellessäni hevosten kanssa maasta käsin ja jopa ohjaamaan hevosta niin, että ensimmäinen pyyntö liikkua lähtee hengityksestä.

Olen yrittänyt opetella jo pidemmän aikaa etuosan väistätystä maasta, mutta vaikka liike on lähtenyt jotenkuten oikeaan suuntaan, jotain on puuttunut. Väistö ei ole pelkkiä ristiaskeleita, onnistuessaan liike vaikuttaa muuallekin kuin hevosen jalkoihin ja hyvässä väistössä hevonen säilyy pehmeänä ja kevyenä, oli kyse sitten ratsain tai maasta tehdystä väistöstä. Olen tehnyt eri hevosten kanssa paljon Straightness Trainingia, ja sitä kautta saavutetun pehmeyden halusin siirtää myös väistöihin, mutta ennen viime viikkoa en ymmärtänyt, miten saan sen tehtyä. Ajattelin omaa sijaintiani, hevosen asentoa ennen liikettä, etujalkojen suuntaa, raipan paikkaa, taivutuksen määrää… Ajattelin niin paljon, että päässä vain surisi, ja lopputulos olikin sitten jännittynyt hevonen, jännittynyt käsittelijä ja väistö, joka oli vähän sinne päin, mutta ei tosiaan sitä, mihin olisin halunnut päästä.

Sitten saapui suomenhevostamma Taika. En ole hetkeen työskennellyt hevosen kanssa, jonka läsnäolo ja energia on niin kevyttä ja lempeää kuin Taikalla. Jos moni kevyt hevonen on maasta käsin kuin lintu kämmenellä, Taika on vain yksi höyhen, ehkä pieni untuva, jonka voi puhaltaa ilman halki niin pitkälle kuin jaksaa puhaltaa… Taikan kanssa väistö ei toiminut aluksi pätkääkään. Yritin tökkiä höyhentä liikkeelle ymmärtämättä, että oikeasti minun tarvitsee vain huokaista hiljaa ja ajatella, että se liikahtaa. Viime viikolla jokin naksahti kuitenkin paikalleen, ja ennen väistöä hengitin syvään. En lähtenyt vaatimaan liikettä suoralla paineella, vaan yritin työntää Taikaa melkein ajatuksen voimalla sivulle sillä energialla, jonka päästin hengitykseni kautta ulos kohti hevosta – ja Taika siirtyi. Se siirtyi pehmeästi, kevyesti, helposti, ja se siirtyi juuri niin monta askelta kuin pyysin. Epäusko oli vahvasti läsnä, kun vielä hieman tuhdimman puoleinen suomineito lipui sivulle niin sulavasti, ja minusta ihan tosi tuntui, että olin vain hengittänyt. Tietysti käytin kroppaani väistättämiseen ja raippa ohjasi liikettä olemalla hieman poikittain kädessä, mutta suurin tietoisesti käyttämäni apu oli hengitys.

Taikan kanssa ymmärsin jotakin. En ole ihan varma mitä, mutta sen jälkeen tuo väistäminen on ollut ehdottomasti lempijuttuni ihan jokaisen hevosen kanssa, joita olen tässä noin viikon sisällä työstänyt. Kaikkien kanssa se ei suinkaan ole ollut helppoa ja kevyttä, mutta koska olen muistanut hengittää itse, olen pystynyt pysymään rauhallisena ja pehmeänä, ja kun sellainen olotila vähitellen välittyy myös hevoselle, lopputulos on ollut parempi kuin koskaan aikaisemmin tehdessäni väistöjä maasta. Tänään jouduin lämminverisen Lotta-tamman kanssa tulikokeeseen, kun se säikkyi mineesiin (=minimaneesi) tullessaan isosti katolta putoilevaa lunta, ja koko varsamahainen, varmasti yli 160cm hevonen tärisi, puhisi ja yritti kerran istahtaa ilmavalla liikkeellä syliinkin… Hyvin lyhyen hetken ajattelin, että ei tästä tule yhtään mitään. Sitten otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, ohjasin hevosen pienelle ympyrälle (tein maasta kapsonin kanssa) ja hengitin. Lähdin hitaasti pyytämään Lottaa pehmeämmälle niskalle ja pidemmälle kaulalle, ja aina kun se jännittyi, jatkoin matkaa eteenpäin ja keskityin omaan hengitykseeni ja siihen, että Lotan etujalat liikkuvat suoraan eteenpäin.

Hyvin lyhyen ajan kuluttua minulla oli kädessäni hevonen, joka ei ollut ehkä ihan höyhen, mutta melkein hömötiainen kuitenkin – paljon pehmeämpi, rennompi ja ennen kaikkea sen huomio oli koko ajan enemmän tekemisessä eikä ulkoisissa asioissa. Mineesiin tuli toinenkin hevonen, ja vaikka sellainen asia on yleensä saanut minut itseni herpaantumaan, jatkoin työskentelyä muuttamatta mitään. Lotta ei nostanut päätään nähdessään toisen hevosen, se katsoi sitä kerran ja jatkoi sitten keskittyneesti ohjeiden kuuntelemista. Katolta tupsahti muutama lumimöykky alas, mutta niistä ei enää sanottu yhtään mitään, ja vaikka treenin tarkoitus oli lähinnä puuhastella jotakin hauskaa muuten hevosettoman päivän iloksi, minulla oli tosi paljon rauhallisempi hevonen palattuamme takaisin talliin. Sen ilme oli tyynempi, eikä sen päässä surissut enää läheskään niin paljon kuin neiti lämpöisellä joskus saattaa surista. Omakin mieli oli rento ja vailla surinaa, ja vaikka väistö oikealta vasemmalle tuotti meille vielä vaikeuksia, meillä oli ehdottomasti erittäin onnistunut treeni Lotan kanssa.

Huomenna luvassa lisää hevoshommia, vielä en tiedä mitä ja minkä hevosen kanssa, mutta pitkästä aikaa odotan erittäin motivoituneena ja positiivisella mielellä huomisen hevoshaasteita. ♥

♥: Kiti