Istu ja hymyile, niin helppoa se on.

Uudettoukokuunloppupuoli 015 (1)(Kuvituskuvina muutama kuva estekisoista vuodelta peruna, kun minulla oli ratsuna rakas hevonen, jonka kanssa osasin hymyillä ja istua sähläämättä jopa esteradalla. Kaikki kolme kuvaa © Laura K.)

Minulla on omalla tallilla paras valmentaja, joka minulla on koskaan ollut. Olemme kuitenkin jo niin tuttuja toisillemme, että toisinaan ulkopuolinen näkökanta asioihin auttaa pääsemään jostakin solmukohdasta eteenpäin, ja eilen tuon solmukohdan puki sanoiksi virolainen Urmas Raag. Hevosmessujen esteklinikka oli tänä vuonna erittäin positiivinen yllätys, koska estekammoisena puskaratsastajana en uskaltanut toivoa saavani kerrostalon korkuisten esteiden hyppäämisestä irti kovin paljon. Klinikka osoittautui kuitenkin todella hyväksi, Urmas Raag vaikutti juuri sellaiselta valmentajalta, jonka oppiin hakeutuisin välittömästi, jos päättäisin jonkin mielenhäiriön vallassa alkaa harrastaa vakavissani esteratsastusta. Lyhytsanainen, suora ja omalla hassulla tavallaan kannustava tyyppi, jonka ohjeet ratsastajille saivat katsojat nauramaan monta kertaa.

Ennen kuin jatkan Urmas Raagista, kerron ensin, että noin kolme viikkoa sitten aloitin ratsastustauon. Ratsastus on takkuillut jo pidemmän aikaan, mutta kun saavutin aallonpohjan eräällä erittäin surkealla ratsastuskerralla, totesin että nyt riitti. En ole koskaan aikaisemmin edes harkinnut pitäväni taukoa, mutta nyt se tuntui ainoalta ratkaisulta tilanteeseen, jossa sekä minulle että hevoselle tuli paha mieli ratsastuksesta siksi, etten yksinkertaisesti löytänyt enää iloa ratsastuksesta enkä osannut keskittyä olennaiseen, vaan annoin tunteiden ja ulkoisten asioiden pilata ratsastuksen toisensa jälkeen. Aluksi ajattelin taukoa vain siksi, etten kokenut voivani olla hevosille tarpeeksi reilu ratsastaessani, ja tunsin jotenkin jopa ansaitsevani sen, etten ratsasta pitkään aikaan. Ajatus tauosta ei tuntunut lainkaan pahalta, ja siitä ymmärsin, että tauko todellakin olisi paikallaan – ei rakkaan harrastuksen kuulu tuntua joka kerta siltä, että siitä tulee aina paha mieli.

Näihin huonoihin kuukausiin on toki mahtunut onnistumisiakin, mutta niitä on varjostanut se ajatus, että en tee tarpeeksi. Minusta tuntui, että minulta vaaditaan koko ajan enemmän, paremmin, nopeammin ja tehokkaammin kaikkea, ja näiden vaatimusten toteuttaminen tuntui aivan ylitsepääsemättömältä. Tunsin itseni ratsastajana riittämättömäksi, ja pieniin onnistumisiin keskittyminen oli jatkuvasti vaikeampaa ja vaikeampaa. Huomasin heti seuraavana päivänä tuosta epäonnistuneesta ratsastuksesta, että hevosten katsominen ei saanut minua enää hymyilemään. Se oli viimeinen pisara, sillä vaikka ratsastusharrastukseni kohtalo oli minulle sillä hetkellä täysin yhdentekevä, ilman hevosia minulla ei olisi juuri mitään. Jos menettäisin rakkauteni hevosiin, elämäni olisi hyvin tyhjä. Aika syvällä piti käydä, ennen kuin tajusin asialle jotakin tehdä, mutta sillä hetkellä päätin, että ratsastus saa jäädä toistaiseksi, kunnes löydän taas tekemiseen sitä kadonnutta paloa.

Tähän väliin on pakko sanoa noista vaatimuksista sen verran, että näin jälkiviisaana ymmärrän, että ainoa, joka minua vaati tekemään asioita enemmän, paremmin, nopeammin ja tehokkaammin, olin minä itse. Muiden vaatimukset olivat täysin kohtuullisia (esimerkiksi tunnilla suoritettavat tehtävät), jotka olisin osannut taidoillani toteuttaa, mutta koska lisäsin itse tiedostamattani vaatimustasoa täysin yli oman osaamiseni, ratsastus muuttui todella vaikeaksi ja ikäväksi.

Uudettoukokuunloppupuoli 041 (1)

Päätin tauosta eräänä lauantaina. Seuraavana tiistaina sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen. Ironista asiassa on se, että istuin tuolla hetkellä hevosen selässä. Olimme ratsastaneet tunnin käyntilenkin, minulla oli ollut hevosen kanssa hyvä boogie ja olimme molemmat lenkkiin tyytyväisiä. Ennen lenkkiä minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista kiinnostusta ratsastaa. Nousin selkään, koska hevosten piti päästä maastoon ja oli se nyt kivempaa porukalla kuin yksin. En kysynyt ennen lenkkiä, miten minun kuuluisi ratsuani ratsastaa, enkä myöskään kysynyt, tarvitseeko minun edes ratsastaa sitä jotenkin. Alkulenkin vietinkin vain selässä istuen ja toisinaan vähän ohjalla suuntaa näyttäen, ja ihan vain matkustelin kiltin hevosen selässä pitkin polkuja.

Jossain vaiheessa lenkkiä huomasin hevosen olevan vino. Aloin mitään ajattelematta korjata asiaa, ja hevonen suoristui paljon. Käynti ei ollut aluksi tarpeeksi mukava matkusteluun, joten tein siinäkin pieniä korjauksia, joiden avulla pystyin istumaan selässä ratsastamatta mukavammin. En ajatellut ratsastavani, lähinnä vain ratsastelin… Noilla kahdella sanalla on ollut viime aikoina aivan valtava ero, sillä ratsastustauko on tarkoittanut minulle nimenomaan sitä, että pidän taukoa ratsastamisesta. Ratsastus sisältää suorittamista, vaatimuksia, suunnitelmallisuutta ja tavoitteita, joihin en kokenut olevani enää pätkääkään valmis. Ratsastelu sen sijaan tarkoitti kuluneiden viikkojen aikana hevosen kanssa olemista, hetkessä elämistä, oman itsensä ja kadonneen hymyn etsimistä. Ratsastelusta tuli iso osa arkeani, ja tuon tauon alkamisen jälkeen vietin aikaa hevosten selässä lähinnä maastoillen vailla mitään suuria ajatuksia treenin päämääristä ja siitä, miten itse noita päämääriä saavutan.

Pari viikkoa ratsasteltuani kysyin, voisinko osallistua yhdellä ihanalla treenihevosella ryhmätunnille. Olin sanonut pitäväni tunneista taukoa, koska en halunnut ratsastaa, mutta tämän viikon keskiviikkona tunsin yhtäkkiä olevani valmis. Lähdin tunnillekin sillä asenteella, että menen vain ratsastelemaan, ja tiesin, että jos sanon kesken tunnin, ettei homma toimi, olisin saanut lähteä pois tunnilta, koska asiasta oli puhuttu valmentajan kanssa etukäteen. En asettanut itselleni mitään vaatimuksia tunnin suhteen. Sain valita ratsuni itse, ja koska hevonen on ihana, ajattelin vain meneväni viettämään aikaa ihanan hevosen kanssa.

En ole käynyt ryhmätunneilla pitkään aikaan, koska olen turhautunut tunneilla liian helposti itseeni ja omaan ratsastukseeni, ja yksityistunnilla on vähemmän ikävää itkeä ja valittaa kuin ryhmässä. En halua pilata muiden tuntia ahdistumalla siitä, kun mikään ei onnistu, joten yksin valvovan silmän alla on ollut paljon helpompi treenata, vaikkei sekään kyllä ole viime aikoina sujunut. Nyt menin kuitenkin tunnille, ja olin todella hämmästynyt, kun omaan tekemiseen keskittyminen oli yhtäkkiä tosi helppoa. Hevonen ei tietysti toiminut koko ajan kuin Strömsössä, mutta onnistuin laskemaan itselleni asettamiani vaatimuksia sen verran, että korjasin yhden asian kerrallaan. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tai ehkä jopa ikinä annoin itselleni armoa ja totesin, että olen virheistäni huolimatta ihan kelvollinen ratsastaja. Tästä seurasi hyvin kevyt mielentila, jossa oli helppo toimia, ja siitä taas seurasi se, että minä ja harmaa ratsuni laukkailimme ympäri kenttää iloisesti ja huolettomasti, ja saatoin jopa hihitellä itsekseni ääneen, koska minulla oli niin hauskaa.

Tästä pääsen vähän aasinsiltaa takaisin Urmas Raagiin, joka monien hyvien oppiensa seassa sanoi yhdelle ratsastajalle suurin piirtein näin: ”Älä sählää. Istu ja hymyile.” Tuolla keskiviikon tunnilla tein juuri näin, vaikken ollut Urmaksesta vielä silloin kuullutkaan, mutta tällaisten asioiden takia Urmaksen klinikka kolahti messuilla enemmän kuin mikään muu ohjelmanumero. Urmas sai ratsastuksen kuulostamaan kivalta ja helpolta. Ei se sitä tietysti koko ajan ollut, korjattiin paljon asioita valtavilla esteillä, mutta asenne oli jotenkin tosi kevyt ja positiivinen. Löysin vastaavan ajatusmallin ratsastustaukoni ansiosta, ja noiden ajatusten avulla olen alkanut jälleen nauttia ratsastamisesta, ja ennen kaikkea hymyillä istuessani hevosen selässä. Nyt kun olen tauon aikana jotenkin valaistunut ja saanut vielä vahvistusta valaistumiselleni eilisen esteklinikasta, huomaan luottavani omiin taitoihin paljon enemmän ja pystyväni oppimaan uusia juttuja.

(Yllä olevalla videolla pieni pätkä Urmas Raagin klinikasta. Tosi hyvä klinikka kaikin puolin, taitavaa ratsastusta ja hyviä korjauksia kaikilta ratsastajilta, hienoja hevosia ja kiinnostavaa opetusta. © Outi A.)

Perjantaina palasin muutaman kuukauden tauon jälkeen Faron selkään. Olen maastoillut sillä pari kertaa ja tehnyt töitä maasta, mutta lopetin sillä ratsastamisen hetkeksi siksi, koska pelkäsin vieväni hevosta vain huonompaan suuntaan, enkä kokenut osaavani tehdä sen hyväksi mitään selästä käsin. Faro on ollut pitkälti minun käytössäni, ja tietysti sitä syyttää itseään hevosen jokaisesta lihasjumista, happamasta ilmeestä ja eri suuntaan osoittavasta turpakarvasta… Perjantaina ratsastin Faron kuitenkin pitkästä aikaa kevyesti kolmessa askellajissa (töltti sai jäädä tällä kertaa pois), ja löysimme todella kauan kadoksissa olleen kotoisan ja ihanan yhdessä tekemisen fiiliksen. Meillä oli kivaa, Faro liikkui hyvin, ja osasin keskittyä virheiden sijasta siihen, mikä meni hyvin ja miten voisin muuttaa virheet hyviksi korjauksiksi. Lopuksi kävimme laukkaamassa vielä pienen pätkän tiellä, ja se pätkä oli paras laukkamme varmaan puoleen vuoteen. Ei ehkä laadultaan yhteisen pidemmän tauon jäljiltä, mutta siinä laukkapätkässä meillä oli molemmilla ajatus eteenpäin ja mieli rento.

Ratsastin Faron myös eilen messujen jälkeen, enkä sählännyt vaan nautin tekemisestä. Laukassa istuin ja hymyilin, ja etenkin nostot olivat tosi hyviä, oikeaan laukkaankin olin tyytyväinen. Siitä on aivan älyttömän pitkä aika, kun jonkin ratsastuskerran ajatteleminen saa minut ainoastaan hymyilemään ja epäonnistumisia ei tule mieleen ollenkaan, on vain asioita, joita voisi korjata ja joita korjasinkin jo ihan hyvin. Tälle viikolle tuollaisia ratsastuksia mahtui viisi, tunnin ja kahden Faroilun lisäksi yksi hauska maasto mustalla issikalla ja läpiratsastus vähän tuhmalla ronttiponilla, joka joutui nurkkaan ja oli sen jälkeen tosi ihana. Tällä viikolla löytyi taas motivaatiota ja rakkautta lajiin, ja kyllä, katson taas kaikkia ihania ja pörröisiä poneja sydämenmuotoisten, pinkkien ja glitterillä koristeltujen lasien läpi… Ällösöpöä, mutta olkoon, ällösöpö tuntuu ihan hyvältä juuri nyt.

Urmas sanoi myös, että ”hevonen ei ole tyhmä, se oppii, kun teet oikein”. Tämä oli mielestäni tosi hyvin sanottu, ja yritän pitää sen jatkossa mielessäni, kun tulee sellainen olo, että hevonen ei toimi (joo, tiedän, minä se yleensä olen, joka ei siinä tilanteessa toimi)… Ihminenkin oppii, kun sille annetaan mahdollisuus tehdä oikein, ja viime viikoista viisastuneena aion antaa myös itselleni mahdollisuuden tehdä oikein ja ennen kaikkea oppia. Odotan hyvillä mielin seuraavaa kertaa hevosen selässä, odotan tulevia ratsastustunteja ja etenkin sitä, kun joskus eksyn taas Faron selässä tunnille. Hetki fiilistellään vielä kahdestaan, mutta eiköhän me taas joskus yritetä hymyillä myös valvovan silmän alla… Saa nähdä, tällä hetkellä haluan vain nauttia ratsastuksesta ja siitä, että ylipäätään haluan taas ratsastaa.

♥: Kiti

ps. Kirjoitin toisiksi viimeisimmässä postauksessa siitä, että selkäni on ollut ratsastaessa tosi kipeä pidemmän aikaa. Arvatkaa mitä? Selkäkivut ovat kadonneet lähes kokonaan samaa vauhtia kuin epätoivoni ratsastuksen suhteen, ja mitä enemmän nautin ratsastuksesta, sitä vähemmän selkään sattuu. Toki selän lihaksistossa on vielä jumeja ja aivan taatusti treenattavaa, mutta jotenkin tuntuu, että päädyin vahingossa ongelman alkulähteille ratkaistessani ratsastusongelmaa… Selkäkipu on täysin sidoksissa siihen, missä mielentilassa istun hevosen selässä, ja koska kipeä selkä ei ole yhtään kiva ja haittaa normaalia arkea, aion jatkossakin jatkaa hevosen selässä hymyilemistä ja olla itselleni vähän armollisempi.

Ei ratsastus ole loppujen lopuksi niin vakavaa.

Uudettoukokuunloppupuoli 052 (1)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.