Minulla on paha tapa, jota joku voisi sanoa hyväksikin ominaisuudeksi, mutta jonka takia löydän itseni usein murehtimasta konflikteja ja hankalia tilanteita jälkikäteen… Haluan uskoa ihmisistä hyvää. En ole valmis uskomaan kenenkään toimivan pelkästään satuttaakseen muita, ennen kuin olen kuullut hänen versionsa asioista ja edes yrittänyt ymmärtää syitä tekojen taustalla. Kaikkia tekoja en ole valmis hyväksymään, mutta minun on helpompi jatkaa elämääni, joko tämän ihmisen kanssa tai ilman häntä, jos tiedän yrittäneeni antaa toisen mahdollisuuden.
Olin monta vuotta koulukiusattu. En tiennyt miksi, enkä tiedä vieläkään, mutta vaikka kiusaaminen satutti ja jätti pysyvät, henkiset arvet, haluaisin silti yhä tänäkin päivänä kirjoittaa kiusaajilleni kirjeen ja kysyä miksi. Minulla ei ole mitään tarvetta antaa heille anteeksi saadakseni oman mieleni rauhoittumaan, haluaisin vain saattaa asiat jollakin tavalla päätökseen. Kuunnella, yrittää ymmärtää ja jatkaa matkaa.
Monet hoitohevoseni ovat olleet äkäisiä, arkoja, sulkeutuneita tai muuten vaan hankalia. Olen huomannut ajattelevani niistä samoin kuin ihmisistä; haluan ymmärtää, miksi ne käyttäytyvät niin ja miksi elämä on ollut niille niin kova, että ne pahimmillaan hyökkäävät ihmisiä kohti. En ole koskaan edes ratsastustaipaleeni alussa ajatellut, että jokin hevonen on “vain ilkeä”. Se on tuntunut jo joskus 12-vuotiaana heppatyttönä väärältä, mutta vasta viimeisinä vuosinani ratsastuskoulussa ymmärsin kunnolla, miten paljon tuo ajatus vaikuttaa hevosharrastukseeni. Silloin aloin nähdä ympärilläni useampia hankalia hevosia, jotka yrittivät käytöksellään vain kertoa, suorastaan huutaa, miksi ne käyttäytyvät ei-toivotusti. Katseltuani niitä aikani voimatta tehdä niiden avunpyynnöistä huolimatta asialle mitään, vaihdoin tallia.
Ajatusmaailmani muuttui lopullisesti viimeistään siinä vaiheessa, kun erään hevosen kohdalla tajusin, etten voi auttaa sitä itse. Vaikka ymmärsin sen kivun, hädän ja pelon, en voinut tehdä enää mitään sen hyväksi, ja lopulta ainoa oikea ratkaisu oli tehdä eläinsuojeluilmoitus. Hevonen sai ansaitsemansa avun ja pääsi pois. Se ei missään nimessä ansainnut kuolla, mutta se ansaitsi päästä pois siitä kohtalosta, johon se oli ihmisten takia joutunut. Tunsin hetken syyllisyyttä ja ajattelin aiheuttaneeni hevosen kuoleman, mutta pian ymmärsin, että minun valintani eivät johtaneet siihen. Minun valintani oli vain toimia arvojeni pohjalta ja tehdä se, mikä tuntui oikealta, ja vaikka minulla on kyseistä hevosta ikävä, tiedän tehneeni sen puolesta kaikkeni.
Nykyään kohtaan jokaisen hevosen niin ennakkoluulottomasti kuin pystyn. En anna pelon, aggressiivisuuden tai sulkeutuneisuuden peittää sitä, että jossain siellä pinnan alla on hevonen, josta on tullut hankala kokemusten vuoksi, ei siksi, että se vain sattuu olemaan sellainen. Haluan olla hevosten kanssa kärsivällinen ja antaa niille aikaa, yritän kuunnella niitä parhaani mukaan ja kunnioitan niitä rajoja, jotka ne ovat itselleen elämänsä varrella tehneet. Vähitellen rajat antavat hieman periksi, kun hevonen huomaa, että sen pahaa oloa ei kuitata olankohautuksella, ja silloin pääsen näkemään välähdyksen siitä hevosesta, joka joskus halusi uskoa hyvää ihmisistä ja yhdessä tekemisestä.
Meille tulee tallille välillä “ongelmahevosiksi” kutsuttuja yksilöitä, jotka ovat yleensä joko pelokkaita, aggressiivisia tai sulkeutuneita. Pelokkaat hevoset ovat itselleni helpoimpia, koska olen itsekin ollut elämäni varrella sellainen vähän maailmaa pelkäävä ja epävarma yksilö… Näiden hevosten kanssa minun on helppo pysähtyä hyviin hetkiin, olla niiden tukena kun ne sitä tarvitsevat ja etsiä toimintatapoja, joiden kautta saan ne taas luottamaan siihen, että niille ei haluta pahaa. Aggressiivinen hevonen paljastuu yleensä ajan myötä sekin hyvin pelokkaaksi hevoseksi, joka ei ole enää löytänyt tilanteista muuta ulospääsyä kuin hyökkäyksen. Jos hevonen saa valita, se lähtee harvoin taistelemaan ja juoksisi mieluummin karkuun, mutta kesyhevosen on vaikea kirmata villiä laukkaa karkuun esimerkiksi 3x3m karsinassa. Jos hevonen ei pääse pelottavista tilanteista pois, se voi valita joko puolustautumisen tai sulkeutumisen.
Sulkeutunut hevonen on kaikkein vaikein työstettävä, ja tuon olotilan purkamiseen voi mennä hyvinkin kauan. On myös hevosia, jotka eivät tule enää koskaan ulos kuorestaan, mutta silloin taustalla on yleensä niin iso trauma tai kipu, että hevosesta ei ole enää eläjäksi, vaan on reilumpaa päästää se pois. Sulkeutunut hevonen ei enää välitä, mitä sille tapahtuu. Sen mieli on kääntynyt sisäänpäin, ja sen ainoa turvapaikka on omien korvien välissä, jossain turtuneen mielen uumenissa, josta se sulkee kaiken ulkopuolisen pois. Tällainen hevonen voi olla näennäisen kiltti ja “pomminvarma”, mutta todellisuudessa se saattaa olla täysin off-tilassa. Kun sulkeutunut hevonen alkaa ajan myötä heräillä, sieltä voi paljastua ihan minkälainen tyyppi vaan. Olen hyvä lukemaan hevosia ja kertomaan nopeastikin, minkälaisia ne ovat luonteeltaan, mutta sulkeutuneen hevosen kanssa luonnetta pystyy päättelemään vain pienistä merkeistä, joita hevonen saattaa näyttää silloin, kun kokee olonsa hetkellisesti turvalliseksi.
Ilkeää hevosta ei ole olemassakaan. On olemassa hevosia, joilla on oikeasti korvien välissä vikaa (esimerkiksi kasvain) ja käytös voi olla todella rajua, mutta nekään hevoset eivät ole ikinä ilkeitä, ne ovat sairaita. Hevosihmisten puheissa vilisee paljon erilaisia ilmaisuja hevosten ilkeydelle ja “kiukuttelulle”; on tammamaisuutta, v*ttuilemista, kiukuttelua ja p*rseilyä… Hevonen ei ole koskaan ilman syytä mitään näistä. Tammamainen hevonen on yleensä tamma, jonka kiima on poikkeuksellisen hankala ja joka sen takia tiettyinä aikoina vuodesta heittäytyy hankalaksi, mutta pelkästään sukupuolen piikkiin ei voi laittaa jotakin tiettyä huonoa käytösmallia. Kiukuttelu synonyymeineen on poikkeuksetta kipua, epämukavuutta, pelkoa tai huonoja kokemuksia, eikä hevonen reagoi mihinkään niistä pahuuttaan.
Tunnen itseni toisinaan todella naiviksi, kun haluan ajatella ihmisistä samalla tavalla. Kuvittelen, että riitelevät ja kiusaavat ihmiset eivät oikeasti voi tehdä mitään vain satuttaakseen muita, vaan taustalla on aina jokin muu syy, joka saa heidät tekemään pahoja asioita… Ihminen osaa kuitenkin olla ilkeä, toisin kuin eläin, ja vaikka jokaisen teon taustalta löytyykin varmasti jotakin syitä (oli syyssä sitten järkeä tai ei), ihminen on kykeneväinen punnitsemaan valintojaan ja harkitsemaan tekojaan, toisin kuin eläin. Ehkä tämän takia päädyinkin työskentelemään eläinten parissa…. Eläimet ovat rehellisiä pelossaan, kivussaan ja surussaan, ja tiedän aina saavani rehellisen vastauksen, jos osaan kysyä oikein “mikä hätänä?”.
– Kitty