Olen aina ollut vähän sellainen stressaajatyyppi. Sovitut aikataulut, varsinkin viralliset tapaamiset, lääkäriajat ja vaikka työajat aiheuttavat stressiä, ja saatan monesti nukkua huonosti edellisenä yönä vain siksi, että jännitän, heräänkö ajoissa ja ehdinkö sovittuihin juttuihin. Vielä aikatauluja enemmän stressaa se, jos huomaan olevani jostakin aikataulusta myöhässä. Vaikka myöhästymisen syy ei olisi minussa, ahdistun hirveästi, jos joudun ilmoittamaan johonkin olevani myöhässä tai perumaan jotakin sen takia. Myös muiden myöhästely stressaa, jos myöhästyminen vaikuttaa päivän kulkuun muuten. Jostain käsittämättömästä syystä otan tämänkin monesti omille harteilleni, ja koen epäonnistuneeni, jos omat aikatauluni heittävät jonkun toisen myöhästymisen takia… Typerää, eikö vain?
Eniten stressaa kiire. Oma kiireeni, muiden kiire, kiireiset aikataulut… Pystyn tekemään asioita aikataulussa, mutta jos aikataulu on suunniteltu huonosti tai jokin liikkuva osa muuttuu ja sotkee suunnitelmia, minulla saattaa mennä pakka täysin sekaisin ja tuntuu, että koko päivä on menossa pieleen. Pahinta kiireen tuntu on töissä, kun en työskentele pelkästään ihmisten kanssa, joille voin pahimmassa tapauksessa sanoa, että hitsi mikä kiire, anteeksi tästä. Selitäpä sama asia hevoselle, joka ei ymmärrä aikatauluista kuin sen, mitä se on oppinut ja kiireestä tasan sen verran, mitä omalla tekemiselläni sille viestin.
Kun hevonen syntyy, sillä ei ole mitään käsitystä aikatauluista ja rutiinista. Sen elämä pyörii maidon, lepäämisen ja leikkimisen ympärillä, eikä sille ole mitään merkitystä, minkälaisia erilaisia rutiineja sen ympärillä pyörii – sen maailmassa on vain oma äiti ja suuri, outo maailma, johon se haluaa uteliaana mutta myös pelokkaana tutustua. Vähitellen varsa alkaa oppia emältään, että ympäröivä maailma on täynnä asioita, jotka tapahtuvat tiettyyn aikaan päivästä. Jos emä saa väkirehuja, ne tuodaan monesti tiettyyn aikaan, ja emän käytös kertoo, että tuohon aikaan pitää suhtautua tietyllä tavalla. Jotkut hevoset ilahtuvat rehuista ja odottavat niitä korvat hörössä, tällaisen hevosen varsa oppii luultavasti samanlaisen suhtautumisen rehuihin ja sitä kautta ihmiseen. On myös hevosia, joille ruoka-aika on syystä tai toisesta ikävä kokemus (se on saattanut joskus nähdä nälkää, ruoka on voinut aiheuttaa kipua, esim. mahahaava, tai se on joutunut tappelemaan ruuasta laumassa). Tällainen emä siirtää helposti varsalleen jonkinlaista stressikäyttäytymistä ruokaa kohtaan, ja varsa saattaa olla aikuisenakin tietyllä tavalla stressaantunut ruokintatilanteissa.
Aikuisena hevonen asuu tallilla, ja jokaisella tallilla on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Hevonen oppii, koska se viedään ulos, koska se saa ruokaa ja koska se haetaan sisälle, ja näitä rutineeita edeltää monesti tietynlainen käyttäytyminen. Hevonen ei osaa katsoa kelloa, mutta asuttuaan samassa paikassa jonkun aikaa se oppii tietämään tasan tarkkaan, mitä tarkoittaa, kun tallityöntekijän auto ajaa aamulla pihaan vaikka puoli kahdeksalta. Jos heinät annetaan normaalisti heti ensimmäisenä, mutta tallityöntekijä joutuukin jonain aamuna poikkeuksellisesti korjaamaan kottikärryjen pyörän ennen heinienjakoa, hevoset ilmaisevat aivan varmasti mielipiteensä siitä, että heinät ovat myöhässä.
Ovien potkiminen, kaltereiden kolistelu, kielellä leikkiminen ja karsinanaapurille luimiminen ovat esimerkkejä siitä, miten stressikäyttäytyminen voi näkyä hevosessa, kun rutiinit muuttuvat. Osalla hevosista tämä käytös ilmenee vain poikkeustilanteissa, mutta monesti ne alkavat toistaa huonoja käytösmalleja aina saman rutiinin yhteydessä. Kaikkein helpoin tapa opettaa hevoselle huono käytösmalli esimerkiksi heiniä jakaessa on heittää sille kasa heinää, jotta hevonen vaikka lopettaisi karsinan seinän potkimisen… Sitä voisi kuvitella antaneensa hevoselle vain parempaa tekemistä, mutta oikeasti onkin tullut vahingossa palkinneeksi hevosen potkimisesta, ja seuraavana päivänä hevonen potkii varmasti vielä enemmän seiniä.
Mitä on kiire? Älä kysy hevoselta, se ei osaa vastata – hevonen ei tunne kiireen käsitettä samalla tavalla kuin me ihmiset. Ihmiselle kiire aiheuttaa hermostuneisuutta, stressiä, ahdistusta ja levottomuutta, ja vaikka hevonen voi tuntea noita kaikkia, se ei ajattele kiirettä samalla tavalla kuin me. Hevonen saattaa kiirehtiä kotiin maastosta tai tarhaan syömään heiniä, mutta se ei mieti, mitä kaikkea sen pitää ehtiä tehdä ennen iltaa, tai miten paljon tekemistä on vielä jäljellä ennen seuraavaa väkirehuannosta. Aikataulut eivät kiinnosta hevosta muuten kuin opittujen rutiinien muodossa, eikä hevoselle ole mitään väliä sillä, mitä tapahtuu huomenna kello 11 tai viikon päästä torstaina. Hevonen elää hetkessä, ja sen elämässä on vain yksi asia, joka voi tuoda sille stressiä kiireen muodossa – ihminen.
Moni on varmasti kuullut sanottavan, että hevonen aistii pelon. Sama pätee myös stressiin, koska hevonen pystyy kuulemaan ihmisen sydämenlyönnit melkein puolentoista metrin päästä (lähde: Equine Giveways UK). Vaikka kuinka saisit kehosi ulkoisesti rennoksi ja olotilasi näennäisen seesteiseksi, sydämenlyönnit paljastavat kehon stressitilan. Hevosten kyky kuulla sydämenlyönnit perustuu siihen, että ne pystyvät laumassa vaistoamaan sen avulla, jos toisella hevosella on jokin hätänä, ja tarvittaessa pakenemaan tai reagoimaan tilanteeseen muuten. Kiire stressaa meitä aina enemmän tai vähemmän, ja jos menemme hevosen luokse minuuttiaikataululla ja yritämme olla tallilla nopeita, hevonen huomaa sen varmasti. Ihmisen kiire hermostuttaa hevosta aina enemmän tai vähemmän, ja vaikka se ei tiedä kiireen syytä, ihmisen olotila tarttuu helposti hevoseenkin.
Huomaan itse todella usein, kun menen hakemaan Faroa tarhasta, että se jännittyy hieman. Se tarkkailee, tuonko mukanani kiirettä ja stressiä, koska sellaisia olotiloja olen kantanut harteillani etenkin kuluneen vuoden aikana paljon. Jos Faro jännittyy, pysähdyn aina sen verran, että ehdin itse tunnustella omaa olotilaani. Usein huomaan, että ajatus ei ollut hetkessä hevosen kanssa vaan jossakin ihan muualla, tulevissa tehtävissä ja aikatauluissa… Kun saan keskittymiseni takaisin hevoseen, Faro antaa lähes aina kiinni – joskus se kuitenkin sanoo, että tänään ei tehdä mitään, olet liian stressaantunut, ja silloin kunnioitan Faron päätöstä. Se lukee minua kuitenkin paljon paremmin kuin minä itse. Faron seurassa unohdan kiireeni ja stressini. Saatan huomaamattani viettää hevosen kanssa kolme tai neljä tuntia, jos minulla ei ole mihinkään kiire, ja kun vien Faron tarhaan, olemme molemmat rentoja ja stressittömiä. Jos Faro olisi treenin lopuksi stressaantuneen oloinen, tiedän tehneeni jotakin väärin ja tuoneeni liikaa omia murheitani hevosen luokse.
Usein pyydämme tietämättämme hevosta kantamaan harteillaan paljon enemmän kuin tajuammekaan, kun tuomme stressimme ja kiireemme sen luokse. Ennen hevostelua pitäisi aina pysähtyä hetkeksi, vaikka ihan vain henkisesti, ja kysyä itseltään, minkälaisen mielentilan olemme viemässä hevosen luokse. Vaikka hevonen on vahva eläin, joka jaksaa kantaa paljon sekä fyysisesti että henkisesti, ei ole oikein pyytää sitä kantamaan kohtuuttomia määriä kiirettä ja stressiä… Monelle hevostelu on henkireikä ja hyvä keino purkaa stressiä, mutta siitä huolimatta on hyvä miettiä aina välillä, tapahtuuko se hevosen kustannuksella, ja kuormittaako stressimme hevosta liikaa. Joskus voi olla hyvä päivä vain istua tarhassa ja laskea paskapalleroita, luultavasti hevonen liittyy jossain vaiheessa seuraan ja sanoo, että olemme tarpeeksi stressittömiä tehdäksemme töitä hevosten kanssa.
– Kitty
