Jos olen ikinä mitään hevosten kanssa jännittänyt niin paljon kuin hyppäämistä ja käsistä lähtevää hevosta, niin se on ajolle opettaminen. Ensimmäinen ajo-opetettavani oli Ossi, ja sen kanssa tein kaikki uudet jutut aivan täysin pää edellä puuhun -tekniikalla, koska minulla ei ollut yhtään kokemusta minkään eläimen kouluttamisesta, eikä varsinkaan mistään ajokoulutuksesta. Ossi oli kuitenkin helppo harjoituskappale, ja jostain syystä asiat menivät sen kanssa loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka minua vietiinkin muutamaan otteeseen kärryillä pukkilaukassa ympäri kenttää… Luultavasti olisin ollut pulassa saman kokoisen ja -luonteisen ponin kanssa, mutta aasin kärsivällisyys ja tapa jähmettyä ryöstämisen sijasta pelastivat tilanteen, ja Ossi oppi kuin oppikin ajolle.
Ossin ajo-opetus tapahtui 6 tai 7 vuotta sitten, ja seuraava ajo-opetettava, jonka koulutukseen osallistuin, aloitettiin noin kaksi vuotta sitten. Tämän hevosen kanssa meillä oli todella huono alku; ensikosketukseni tähän kaveriin oli sellainen, että hevonen hyppi todella rajusti pystyyn, olin sen kanssa yksin ja minun piti saada talutettua se takaisin tarhaan, vaikka pelkäsin siinä hetkessä niin paljon, että en tajua miten uskalsin lopulta mennä hevosen eteen ja lähteä taluttamaan sitä… Tästä minulla ei ole näin jälkikäteen yhtään mitään muistikuvaa. Tätä lähdettiin sitten ajo-opettamaan, ja luulen, että pelkoni sai alkunsa jo tuosta tavallisesta käsittelytilanteesta ennen mitään ajoa. Minun piti kulkea hevosen vieressä ensin ohjasajossa ja sitten kärryjen kanssa niin, että pidin liinasta kiinni ja kävelin hieman takaviistossa. Jokainen hevosen negatiivinen reaktio (joita ei varmasti ollut loppujen lopuksi paljon, mutta muistan vain ne) kasvatti pelkoa, ja tämän jälkeen ajo-opetettavan vieressä kulkeminen on ollut minulle vielä pelottavampi asia kuin esimerkiksi käsistä lähtevä hevonen. Mitään ei koskaan sattunut, olen ollut varsojen lisäksi myös ihan aikuisten hevosten vieressä kävelemässä, mutta joka kerta on pelottanut niin paljon, että olen mennyt ihan lukkoon ja ollut pitkän aikaa ajon jälkeenkin aivan poissa tolaltani.
Muistaakseni 2018 pääsin ajamaan suomenhevosruunaa raviradalle. En vieläkään tajua miten uskalsin, mutta silloin ei pelottanut yhtään. Sen jälkeen olemme kokeilleet ajo-opetusta kotitallilla niin, että saan olla sivussa kulkemisen sijaan ohjissa… Ja oho, yhtäkkiä ajaminen muuttui ihan mukavaksi, henki kulki taas ja vaikka tilanteita on tullut sekä maasta että kärryiltä, en ole pelästynyt kertaakaan, koska ohjat ovat olleet omassa kädessä ja jostain syystä sijainti hevosen takana on tuntunut tuhat kertaa turvallisemmalta kuin sen vieressä. Eniten rohkeutta antoi vanhan issikkatamman ajo-opetus, jonka kanssa sain olla treenin alusta loppuun ohjissa joka kerta, kun olin paikalla. Sen kanssa opin ratkaisemaan paljon tilanteita, joita ajaessa voi tulla ja ennaltaehkäisemään niitä, ja ohjastuntumakin löytyi ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, vaikka tämä tamma tehtiinkin kokonaan kuolaimetta.
Viime viikolla viimeisin ajo-opetettava lähti kotiinsa, ja koska jouduin flunssan takia jättämään omalta osaltani sen hevosen ajotreenin kesken, aloitin töihin palattuani uuden projektin. Nappasin tarhasta 18-vuotiaan issikkaystäväni Faron, puin sille ajovaljaat ja lähdettiin treenailemaan ohjasajaen kääntymistä ja hyvää takapään käyttöä. Nyt ollaan treenattu kolme kertaa, ja jos loppuviikko sujuu hyvin, ensi viikolla laitetaan kärryt perään. Yhteinen tavoitteemme Faron suhteen on saada sille uusi tapa liikkua ja pysyä kunnossa, ja vähän pienempi, henkilökohtainen tavoitteeni on tehdä tämä ajo-opetettava enimmäkseen itse ja katsoa, mitä siitä tulee… Apua on tietysti aina saatavilla ja kärryjen kanssa aloitetaan kolmen ihmisen voimin, mutta Faro on Ossin jälkeen ensimmäinen, jonka valmistelen kärryhommiin itse. Ossin kanssa valmistelusta ei tosin voi ehkä edes puhua, olihan sitä ohjasajettu, mutta ensimmäisellä kerralla kun istuin kärryjen kyytiin (Ossilla kärryt tällöin toista kertaa), valjastin Ossin yksinäni niin että Ossi oli sidottu yhdellä narulla kentän aitaan, päästin Ossin irti aidasta, kiipesin kärryille ja lähdettiin liikkeelle. Ei se aina mennyt sinne mihin piti tai sitä askellajia mitä pyydettiin, mutta hyvä tuli ja hengissä selvittiin. Faron ja meidän treenattavien kanssa toimitaan kuitenkin nykyään hieman vastuullisemmin.
Faron kanssa suurin haaste ajo-opetuksessa on ollut ehdottomasti kääntäminen. Me opetamme jokaisen ajo-opetettavan kääntymään tavallaan epäsuorasti, eli niin että kaula pysyisi mahdollisimman suorana, takapää ei heilahda käännöksessä ulos ja ulkoetujalka astuu sisäetujalan eteen käännöksen aikana. Näin hevonen ja kärryt eivät päädy vahingossakaan linkkuun kesken käännöksen eivätkä aisat tökkää hevosta lapaan, tarvittaessa on helppo lähteä peruuttamaan jos käännös menee liian laajaksi eikä hyvästä käännöksestä ole hevoselle haittaa kehonkäytöllisestikään, vastaavia käännöksiä teemme paljon myös ratsain treenatessa. Faro lähti vastaamaan käännökseen aluksi vain vääntämällä kaulan mutkalle ja heitti takapuolta ulos, ja hevosen tuntien se olisi valtava ongelma siinä kohtaa, kun aisa tämän seurauksena tökkäisi kylkeen… Aavistuksen dramaattisena hevosena Faro saattaisi sanoa siinä kohtaa muutaman eteenpäin suuntautuvan ruman sanan. Nämä kolme päivää olemmekin hioneet käännöstä kuntoon, ja etenkin vasemmalle on tehty paljon töitä sen suunnan osoittauduttua oikein ekstravaikeaksi. Käännös ei kuitenkaan ollut suurin yllätys Faron ajo-opetuksessa vain se, miten paljon muka niin reipasta ja herkkää hevosta saa oikeasti pyytää eteen, että se lähtee käyttämään rehellisesti kroppaansa. Nivelrikkoiselle selälle tämä ajohomma on luultavasti todella hyvää treeniä, kunhan saadaan kärryt perään ja päästään hölkkäilemään kroppaa auki.
Päivittelen lisää Faron ajotouhuista mahdollisimman pian tänne ja blogin instaan, jonka potkaisin käyntiin viime viikolla. Käykää laittamassa aasinpotkima seurantaan, jos tallielämä kiinnostaa hieman blogitekstejä aktiivisemmin! Tarkoitus olisi myös lähiaikoina laittaa tulille blogin oma Youtube-kanava, johon tulee sitten vähän pidempiä treenivideoita, my day -pätkiä ja mitä kaikkea keksinkään, sisältöä blogiin, instaan tai Youtubeen saa ehdottaa tietysti myös!
– Kitty
Niin mukavaa lukea sun blogia taas! Oon aina ihaillut sun taitoja kirjoittaa tunteita auki ja mun mielestä olit tälläkin kertaa urhean avoin myös negatiivisista tunteista.
Lykkyä tykö Faron kanssa harjotteluun! :0)
Kiitos, ihana kuulla että näitä jaksetaan lukea edelleen. ❤