Olisi ihanaa ja helppoa työskennellä pelkästään talleilla, joissa on täysin sama arvomaailma hevosten kanssa kuin itselläni. Omalla tallilla tämä toteutuu niin pitkälle kuin se on puitteiden ja rahallisen toteutuksen puolesta mahdollista, mutta sieltäkin löytyy aina puuttuvia asioita, joita haluaisin hevosille tarjota, jotta ne voisivat paremmin. Hevosalalla täytyy hyväksyä se, että vaikka kuinka oppisi ja ymmärtäisi hevosten hyvinvoinnista ja pystyisi sitä toteuttamaan, hevoset eivät koskaan voi täydellisesti eikä luonnonmukaisuus voi ikinä toteutua niin, että hevonen eläisi täysin kuten hevosen kuuluu. Tämän hyväksyminen aiheuttaa helposti ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta, kun näkee ympärillään yhä enemmän hevosia, joilta puuttuu jotakin tai joiden elinolosuhteet ovat sopimattomat… Vajosin itsekin hetkeksi tähän ahdinkoon, ja silloin pääsin eteenpäin vaihtamalla tallia paikkaan, jossa arvot kohtasivat omien arvojeni kanssa – jotka ovat tosin muuttuneet taas niistä ajoista valtavasti.
Miten sitä sitten jaksaa työskennellä paikoissa, joissa arvomaailma ei kohtaa omien arvojen kanssa? Kaikki eivät jaksakaan, ja se on ihan tosi okei. Itsensä suojeleminen vaikeilta asioilta ei ole väärin, ja tiedän paremmin kuin hyvin, miten vaikeaa on katsoa sivusta hevosta, joka ei voi hyvin. Kaikkiin epäkohtiin ei yksinkertaisesti voi puuttua, kun kyseessä ei ole oma talli tai omat hevoset. Silloin tärkein asia, mihin voi vaikuttaa, on oma tekeminen ja oleminen hevosten kanssa – miten minä voin toimia, jotta voisin osaltani lisätä hevosten hyvinvointia tai edes vähentää niiden kokemaa epämukavuutta? Tällä ajatuksella olen tehnyt hevosalan töitä jo vuosia, ja se auttaa jaksamisen kanssa ihan valtavasti. Olen onnekseni ollut töissä noin viidentoista vuoden aikana lähinnä sellaisissa paikoissa, joissa hevoset voivat pääasiassa ihan hyvin, mutta tietysti joukkoon mahtuu myös paikkoja tai hevosia, jotka eivät voi yhtä hyvin.
Tässä postauksessa haluan kertoa pieniä tarinoita hevosenhoitajan arjen tilanteista, joissa olen pyrkinyt muuttamaan hevosten elämää pienillä asioilla sen verran kuin se on työntekijänä mahdollista… Ehkä nämä auttavat jotakin muuta hevosalan arvomyrksyssä sinnittelevää jaksamaan tätä haastavaa alaa paremmin, sillä jokaisella teolla, pienelläkin, voi olla iso merkitys yhden hevosen elämään. (Tarinat ovat viidentoista hevosten parissa työskennellen viettämäni vuoden ajalta, en mainitse tallia enkä hevosten nimiä, koska se ei ole olennaista – tällaisia tapauksia löytyy ihan taatusti monesta paikasta.)
Tamma, joka pelkäsi tarhan porttia
Taustaa: Tamma stressasi sekä ulosmenoa aamulla että porttia, jossa se otti usein reippaat ritolat välittämättä juurikaan siitä, ehtiikö ihminen irrottaa narun riimusta vai ei. Hevonen oli ehkä saanut joskus portista sähköiskun, ehkä se oli vain muuten stressaantunut, mutta ulos meneminen ja etenkin portti aiheuttivat sille paljon stressiä.
Aluksi yritin urheasti vain hengitellä syvään ja olla itse niin rauhallinen kuin osasin, jospa se vaikka tarttuisi hevoseen… Ei muuten tarttunut. Se käveli tarhaan sivuttain, ja portilla se repäisi itsensä useamman kerran irti, koska jännitti narun irtoamisen hetkeä niin paljon. Yhden kerran, kun hevonen veti minut melkein nurin, päätin yrittää ratkaista ongelman jotenkin.
Joitakin hevosia vietiin kaksi kerrallaan ulos, ja päätin kokeilla, saisinko vietyä tämän tamman erään heppavanhuksen kanssa samaan aikaan. Tamma oli reipas kävelijä, mutta yllättäen hitaan ja leppoisan vanhuksen mukana oleminen rauhoitti myös sen askelia, ja tamma alkoi odottaa sekä minua että vanhusta. Aloin tehdä joka aamu niin, että veimme tamman kanssa ensin vanhushepan tarhaansa, joka oli pidemmällä kuin tamman, mutta tämän matkan aikana tamma rauhoittui ja sen ilme kertoi, että hänellä on tehtävä, johon hän keskittyy… Tamma oli todella levollinen, kun veimme vanhuksen tarhaansa. Aloin myös pitää heinätukkoa taskussani, ja opetin tammalle äänimerkin, jolloin se sai aina vähän heinää. Veimme vanhuksen tarhaansa, ja sitten kuljimme yhdessä tamman tarhalle pysähdellen ja palkitsin tamman heinällä aina, kun se kulki kiltisti vieressäni… Lopulta pääsimme muutamassa viikossa siihen, että hevonen kulki kanssani tarhaan täysin ongelmitta, eikä se ottanut portilla enää ainoatakaan juoksuaskelta.
Tamma, joka tuijotti seinää
Taustaa: Tamma eli virikkeetöntä elämää tallilla, jossa se tarhasi yksin virikkeettömässä tarhassa. Se oli välinpitämätön ja poissaoleva, eikä tehnyt karsinassaan juuri muuta kuin tuijotteli seinää.
Töissä oli välillä muutama minuutti vapaata aikaa hommien välissä, ja päätin käyttää nämä minuutit siihen, että keksisin tamman elämään jotakin sisältöä, edes ihan vähän. Aloin opettaa tammalle turpatargetia kauhan avulla, vaikka se tuntuikin aluksi mitättömältä… Miten niin pieni asia voisi mitenkään lisätä hevosen hyvinvointia? Ensin tamma ei tarjonnut yhtään mitään, sillä positiivinen vahviste oli sille aivan vieras asia, eikä se ollut tottunut siihen, että se voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa asioihin millään tavalla. Toisella harjoittelukerralla se kuitenkin alkoi vähän yrittää, ja kolmannella kerralla se oli jo innoissaan hommassa mukana. Kolmannen harjoittelukerran jälkeen tamma alkoi höristä minulle. Sen silmiin syttyi aivan uusi ilme, kun se alkoi odottaa, että se pääsee hetkeksi tekemään temppuja. Temppuilun jälkeen tamma kääntyi jälleen kohti seinää, mutta se ei poistunut paikalta henkisesti… Se meni lepäämään, koska se oli saanut käyttää edes hetken ongelmanratkaisukykyään ja kokea onnistumisia, ja se oli väsynyt.
Ruunat, jotka remontoivat aitoja
Taustaa: Kaksi leikkisää ruunaa muutti vierekkäisiin tarhoihin, joissa ne ylettyivät koskemaan toisiinsa aidan yli. Leikkisät pojat pistivät samalla väliaidat palasiksi, ja alettiin harkita, pitäisikö ne siirtää erilleen toisistaan.
Hevoset saivat aamuheinät ulos, ja päätin kokeilla, miten nämä ruunat suhtautuisivat, jos jakaisin heinät yhden kasan sijasta pariinkymmeneen pieneen kasaan. Ruunat tuijottivat hieman epäuskoisina tarhojaan mennessään ulos, sillä heinää oli lähes nurkasta nurkkaan kaikkialla. Sitten ne alkoivat tutkia kasoja ja söivät korren sieltä, korren täältä… En katsonut kellosta, kuinka kauan syöminen kesti normaaliin yhden kasan taktiikkaan verrattuna, mutta kun myöhemmin katsoin tarhassa olevia hevosia, molemmat ruunat olivat siirtyneet lähelle toisiaan ja torkkuivat. Ne olivat väsähtäneet täysin ”laiduntaessaan” heiniään pitkin tarhoja, ja ne torkkuivatkin useamman tunnin, kunnes leikkivät hetken laiskasti aidan yli… Tämän jälkeen väliaita sai olla minun vahtivuorollani rauhassa, kun pojat purkivat energiaa ennen leikkimistä ruuan etsimiseen.
Ruuna, joka osasi kumartaa
Taustaa: Ruuna oli loimittaessa kärttyinen, luimisteli ja saattoi näykkäistä. Eräänä päivänä huomasin, että ruuna oli opetettu kumartamaan.
Ruuna oli pääasiassa ihan asiallinen käsitellä, eikä minulla ollut sen kanssa suurempia ongelmia, mutta loimitustilanne ei ollut sille koskaan stressitön. Jostain syystä aloin pyytää ruunalta loimen laiton jälkeen kumarrusta, josta se sai sitten makupalan palkaksi. Ensin ruuna ei yhdistänyt temppua loimitukseen, mutta vähitellen se alkoi odottaa, että pyydän siltä jotakin – ja se lakkasi näykkimästä. Korvat olivat edelleen varovasti luimussa, mutta eivät enää tiukasti niskaa pitkin vaan hieman epäluuloisesti takana. Kun loimi oli päällä, kosketin ruunaa etujalkojen väliin, ja se kumarsi innoissaan ja otti makupalan kiltisti sormistani. Tämän loimitustemppuilun jälkeen ruuna alkoi käyttäytyä eri tavalla myös silloin, kun tein karsinassa jotain muuta, hain rehukipon tai toin heiniä, ja sen kärttyisä olemus muuttui huomattavasti suopeammaksi.
Nämä neljä ”tarinaa” olivat oikeastaan yhtä vaille vain esimerkkejä positiivisen vahvisteen hyödyistä hevosen hyvinvointia ajatellen, mutta tarkoitus oli kertoa muutamasta yksinkertaisesta asiasta, jotka voivat vaikuttaa hevosten elämään, vaikkei työntekijänä voisikaan muuttaa mitään isoja asioita. Tällaisten pienten juttujen lisäksi pyrin vähentämään hevosten stressiä omalla käyttäytymiselläni: käsittelen hevosia niin reilusti ja lempeästi kuin osaan, annan hevosen aina tulla itse ensin minua kohti karsinassa (tai edes katsoa minuun päin, ennen kuin menen ja puen sille riimun kysymättä) ja käytän muutaman ylimääräisen sekunnin jokaisen hevosen kohdalla siihen, että tervehdin sitä joko äänellä tai rapsuttaen, jos kyseinen hevonen siitä pitää. En voi vaikuttaa siihen, miten muut hevosia kohtelevat, mutta omaan itseeni voin aina vaikuttaa. Koen jo sen vievän hevosen arkea hetkellisesti plussan puolelle, jos se kohtaa ihmisen, joka on läsnä ja kuuntelee…
Pieniä asioita, mutta niin valtavan tärkeitä. Minulle hevosalan töissä tärkeintä ovat aina olleet ja tulevat olemaan hevoset, ja jos voin millään tavalla tuoda jotakin hyvää niiden elämään, pystyn työskentelemään hyvin monenlaisissa paikoissa, kohtasivat arvomaailmat tai eivät. (Loppuun on kuitenkin mainittava, että jos hevosia ihan oikeasti kohdellaan kaltoin ja/tai satutetaan, siinä menee minullakin raja… Sellaisessa paikassa en pysty tekemään töitä, missä perusajatuksena ei ole hevosten hyvinvointi. Tässäkin on nimittäin hyvä muistaa, että jokainen määrittelee sanan ”hyvinvointi” hyvin eri tavalla, ja monesti omaa arvomaailmaa horjuttavan ajattelun taustalla voi silti olla toisen henkilön käsitys hevosten hyvinvoinnista ja erilaiset keinot pyrkiä siihen ja ylläpitää sitä.)
Kuvituskuvina oma hevoskotka ja sen ystävä. ❤
– Kiti