Lambeja & Ozzy äänessä!

Oli pakko paeta hetkeksi blogin pariin, kun käytin viikon (ja ehkä kuukauden) ainoan tallivapaan kouluhommiin, maaseutuyrittämistä pyöritelty viidettä tuntia ja kyllä alkaa vähitellen tulla numeroita ja tukiehtoja korvista ulos… Samalla kuitenkin syttyi pieni, epätoivoinen kipinä siitä, että saatan oikeasti valmistua koulusta ajoissa ja päästä jatkamaan kohti uusia seikkailuita… Paljon on vielä tekemistä ennen valmistumista, mutta eiköhän tämä tästä. Kohta. Ehkä. Sormet ristissä.

  Haluaisin kirjoittaa tosi monesta asiasta. Kiltsu on ollut tosi hyvä ratsastaa ja muutenkin hyväntuulinen höpsö… ♥ Hyppäsin sen kanssa perjantaina ekat hypyt koko talvena. Ihan pieniä esteitä/kavalettaja vain, mutta Kiltsu hyppää vaikka maapuomin innostuessaan ja oma rimakauhuni alkaa siinä viimeistään 50cm tienoilla, joten meille ne esteet olivat juuri sopivan isoja… Niin isoja, etten uskaltanut edes kääntää minipystyltä kahdeksikolle, koska jouduin keskittymään täysillä siihen, että uskallan edes ratsastaa esteen yli ympyrällä. (Nyt on tosi vaikeaa kuvitellakaan, että hyppäsin joskus sen 110cm nuoren ja kokemattoman Nellapullan kanssa… Hullu minä.) Kiltsu oli ihan liekeissä ja kun päästin sen viimeisen hypyn jälkeen laukkaamaan kentän kertaalleen ympäri, se laukkasi isosti ja iloisesti ja oli superhyvällä tuulella vielä tallissakin. ♥ Niin olin kyllä minäkin, ja vaikken hyppäämisestä tavallaan tykkääkään, vähän jäi mietityttämään, että pitäisikö oikeasti rakennella tallille jotain kivoja esteitä tässä lähiaikoina…

  Haluaisin kovasti kirjoittaa myös Farósta. Olen ratsastanut sillä varmaan melkein vuoden verran silloin tällöin, ja reilu kuukausi sitten tölttäsimme ensimmäistä kertaa vähän niin kuin vahingossa noin puolikkaan pääty-ympyrän. Perjantaina nousin Farón selkään hyvin motivoituneena (edellinen kerta oli vähän sellainen “jos mä nyt vähän istun täällä pitkästä aikaa ja fiilistelen”, ja sitä edellisestä kerrasta on jo yli kuukausi), ja ensimmäistä kertaa uskalsin ratsastaa sitä ihan kunnolla. Tein paljon hommia käynnissä, ja Faró oli tosi kiva. Yhdessä kohdassa se tuntui sanovan hyvin hiljaa ja varovasti, että “hei, nyt voitais vähän töltätä”, ja Farón rohkaisemana ajattelin, että mikäs siinä… Töltätään sitten, vaikkei ollakaan siinä ikinä aikaisemmin onnistuttu kunnolla. Pyysin Farón tölttiin, ja hups, siinä me sitten me tölttäiltiin monta kierrosta, tehtiin jopa ympyröitä ja kun Faró tipahti raviin, sain sen korjattua parissa askeleessa takaisin tölttiin… En varmaan uskaltanut kunnolla hengittää koko sinä aikana, kun tölttäilimme molempiin suuntiin, ja kun siirryimme käyntiin, hymyni ylettyi korvasta korvaan ja olisin aivan varmasti halannut Faróa, jos se arvostaisi sellaista hempeilyä… Vitsi mikä voittajafiilis, töltin tahdista ei hajuakaan, mutta oli se jo tölttiä hitto vieköön! 😀

  Voisin kirjoittaa myös Ellasta, Prudista, Kaisasta tai muista ihanista hevosista, mutta koska blogin nimi viittaa aasiin, kirjoittelen pitkästä aikaa aasista. Ossi voi enimmäkseen oikein hyvin, ja hän saa tulla ihan itse blogiin kertomaan uudesta elämästään… Päästetään siis Ossi ääneen!

  “Mä muutin uuteen kotiin pöhnäpäisenä ja peloissani hieman skeptisenä pari kuukautta sitten, ja vietettyäni pari viikkoa karsinassa ja tehtyäni isoja kekoja oljista karsinan nurkkiin (mun omistaja ei muuten yhtään ymmärtänyt tätä ajanvietettä, urpo) mä muutin hevosten kanssa samaan tarhaan. Se tarha on aivan valtava. Siis ihan tosi iso, mun entinen koti oli tähän verrattuna about kymmenen litran ämpäri. Tai leipälaatikko. Mä pelkäsin eksyväni uuteen tarhaan, mutta onneksi siellä oli kiva mökki, jonka mä otin heti omakseni. Mä päästän sinne välillä hevosiakin, mutta vain välillä. Se on mun VIP-paikka, sinne pääsee vaan ne, jotka on yhtä kovia jätkiä kuin mä.

  Mun omistaja pelkäsi, etten mä tule hevosten kanssa toimeen. Aluksi mä en ihan tajunnut, miten lauma toimii, kun mä olen ollut tosi kauan yksin, mutta mun uudet kaverit opetti mulle asiat aika nopeasti. Hevoset kiusaa mua välillä, ja mä keksin, miten mä pääsen niistä eroon. Yksi tyyppi yritti purra mua takapuolesta, joten mä juoksin Sulon taakse. Sulo on pomo, kaikki pelkää sitä paitsi mä, tietysti. Sulo ajoi sen hevosen pois, ja mä jäin näyttämään sille kieltä Sulon taakse… Mitä sitä itse tappelemaan, kun Sulo hoitaa asian mun puolesta, hehee. Ja aaseja väitetään tyhmiksi, phyh.

  Mä huomasin heti, että ne hevoset ei ihan puhu aasia. Mähän puhun tietysti täydellisesti hevosta, mutta koska mä tiesin hyötyväni tilanteesta, en kertonut sitä niille. Mä kävelen pokkana kenen tahansa heinäkasalle, ja kun ne käskee mun häipyä, mä vedän korvat luimuun ja sanon “mina ei puhu heppa, hiihoo”. Ne hämmentyy, ja mä saan syödä mistä vaan. Jippii! Mun omistaja ei tykkää kun mun maha kasvaa, mutta mun ruoka, mun maha. Nih.

  Mä oon ollut uudessa kodissani vähän haluton liikkumaan. Ensin mun selkä oli kipeä, ja sitten mun maha oli vähän sekaisin. Nyt mä alan olla paremmassa kunnossa, ja koska mun selkä on kunnossa, mun omistaja pisti sinne kerran yhden pienen ihmisen istumaan. Mä en todellakaan ymmärtänyt, mikä pointti siinä oli, mutta mä pyöräytin vaan silmiäni ja annoin sen istua… Ei se paljon painanut kuitenkaan. Pari viikkoa myöhemmin mun selkään istui sellainen parin kilon porkkanapussin kokoinen lapsi. Mua pyydettiin kävelemään kenttää ympäri, enkä mä ymmärtänyt yhtään, miksi ihmisiä jännitti niin paljon… Mitä mä olisin muka tehnyt, heittänyt sen porkkanapussin alas? Mä jätän sellaiset hommat hevosille, kiitos vaan, vaatii ihan liikaa voimia. Eilen mun selässä oli kolmas lapsi, ja sille annettiin myös ohjat käteen. Se myös käytti jalkojaan, ja vaikka mua vähän hämmensi, kun se koski jaloillaan mun kylkiin, mä tajusin, että se halusi mun liikkuvan eteenpäin. Se ohjasi mua ympyröille ja pysäytteli mua, ihan piece of porkkana, keksikää jotain uutta… Musta tulee kai jonkin sortin ratsu, voi tsiisus… Eipä siinä kai mitään, kunhan porkkanahuolto pelaa.

  Mulle kuuluu siis enimmäkseen ihan hyvää. Mä syön, mä nukun (siis hitsi, tiedättekö miten mukavaa on makoilla isossa tarhassa, kun on asunut yhdeksän vuotta postimerkkikarsinassa? Mä elän viiden tähden luksuselämää!) ja odotan ruokaa, ja liikun myös välillä, silloin kun mua huvittaa (ihan sama, mitä mun omistaja sanoo, mä päätän treenipäivät!). Uusi talli on ihan kiva, mä tykkään ihmetellä käytävällä maailman menoa. Pesukarsinasta mä en tykkää, koska viemäri puheli mulle ilkeitä asioita yhtenä päivänä (se sanoi “blub, blub, bluuub blub blub”, en mä ole ihan varma mitä se tarkoittaa, mutta jotain kamalaa se uhkaili, eikä me olla enää kavereita),  mutta kyllä mä siinäkin seison jos on pakko, eikä mua enää inhota hirveästi, kun jalkoja pestään. Harjauksesta mä en tykkää vieläkään, mutta ei mua pahemmin haittaa, kun omistaja ja satunnaiset vaahtosammuttimet puunailee mua.

  Noista vaahtosammuttimista vielä… Mä oon nähnyt uudessa kodissa ihan älyttömästi lapsia. Siis tosi paljon. Ne on oikeastaan ihan kivoja. Ne saa taluttaa mua, enkä mä pure niitä. Mä en edes pelkää niitä, kun ne ei kiusaa mua, vaan ne kohtelee mua kiltisti ja rauhallisesti. Mun pitäisi kuulemma olla joskus talutusratsuna niille, eikä se kuulosta ihan kamalalta… Mä saatan jopa tykätä siitä. Mutta ihan eniten mä odotan sitä, että mä saisin kärryt perääni… Ajohommat on mun mielestä ihan parasta, jos on kerran pakko tehdä töitä. Mieluiten mä tietysti hengailisin poikien kanssa tarhassa, mutta nekin kuulemma käy töissä… Ei ole helppoa tämä aikuisen kavioeläimen elämä. Mutta joo, mä voin hyvin ja olen enimmäkseen oikein tyytyväinen tähän uuteen elämääni!”

  ♥: Kitty & Ozzy