Yöllisiä ohjapohdintoja…

Nyt sen uskaltaa vihdoinkin sanoa täällä blogissakin, kun kaikki paprut on allekirjoitettu ja siitäkin on kulunut jo reilu viikko… Oppisoppariopiskelu ratsastuksenohjaajaksi alkoi vihdoinkin! ♥ Aivan ihanaa olla taas opiskelija, ja ensimmäistä kertaa ikinä juuri sillä tavalla ja sellaisella alalla, joka tuntuu täysin omalta. Koulussa istuminen riittää yhden elämän osalta, toki voin käväistä välillä lähiopetuksessa koululla, mutta pääasiassa haluan oppia tekemällä, katsomalla, kyselemällä ja kuuntelemalla siinä maailmassa, missä tulen tekemään töitä toivottavasti kauan aikaa… Eikä missään nimessä istumalla aamusta iltapäivään luokassa, jossa yritän oppia jotakin samalla kuin välttelen huonolla menestyksellä kiusausta piirrellä vihkonkulmaan poneja… 

  No joo, pointti oli se, että elämälläni on nyt muutaman vuoden ajan mielenkiintoinen ja jännittävä päämäärä, jota kohti saan kulkea työpaikassa, jonkalaisesta en olisi uskaltanut vielä reilu vuosi sitten ikimaailmassa haaveillakaan. Ja tietysti plussana ihanaan työpaikkaan ja -porukkaan on vielä se, että oma Ossini ja henkinen vinkuponini ovat myös matkalla mukana, Ossi toivottavasti työkaverina ja Heksu ehkä opiskelukaverina myöhemmin, jos sinne asti päästään… Jännittävää, hauskaa, mielenkiintoista, kivaa, siinä pari sanaa opiskelusta tällä hetkellä. ;P

Kuvituksena muutama lähes aiheeseen liittymätön (joskin oivallusapulaisena ollut) ihana Vaapukka, johon rakastuin pari vuotta sitten Virossa (en yhtä paljon kuin Heksuun, mutta aika lähelle kuitenkin) ja jonka päätyi muutaman mutkan kautta reilu viikko sitten meidän tallillemme hetkeksi… Vaavi on yksi ihanimmista hevosista, joilla olen ratsastanut, tämän ihanan ruunan kanssa oppii joka ratsastuksella jotakin uutta. ♥

• Ohjat pidetään kädessä niin, että kun sormet on aseteltu ohjien ympärille oikein, käsi puristetaan nyrkkiin, nyrkit asetetaan vierekkäin hieman hevosen harjan yläpuolelle ja ne pidetään siinä. Ne eivät nouse ylös, ne eivät putoa alas, ne pysyvät juuri siinä.

• Hevonen pysähtyy, kun ohjista vedetään omaa vatsaa kohti.

• Hevonen kääntyy vasemmalle, kun vedetään vasemmasta ohjasta.

• Hevonen kääntyy oikealle, kun vedetään oikeasta ohjasta.

Näillä pääsee hyvin alkuun, mutta etenkin näissä kolmessa viimeisessä kohdassa on yksi yhteinen asia: liike suuntautuu taaksepäin. Ja koska aloittelija on täysin saamansa opetuksen varassa, hän on erittäin tyytyväinen siihen asiaan, että pyytäessään hevosta kääntymään, hän vetää sitä ohjasta taaksepäin, vaikka liikkeen suunta on etuviistoon.

  Näin minä opin ratsastamaan silloin joskus, kun aloitin tunneilla käymisen. En todellakaan kyseenalaistanut asioita, koska näin opetettiin ja näin muutkin tunnillani tekivät… Sitten tuli jossain vaiheessa kuvioihin myös sellaisen asia kuin taipuminen, ja silloin pohdin hetken aikaa ensimmäisen kerran, teenkö asian oikein… Mutta koska kukaan ei neuvonut muuta, tein kuten opetettiin: taivutin vasemmalle vetämällä vasemmasta ohjasta, ja vasemmalla pohkeella pidin hevosen uralla (tai millä tiellä nyt oltiinkin). Kyllähän ne hetkittäin taipuivatkin, kiltit hevoset… Vaikka ohja sanoikin jatkuvasti “taaksepäin”.

  Jossain vaiheessa, viimeistään silloin kun menin valmennustunneille, taipumista seurasi “muodossa kulkeminen”. Tai myöhemmin peräänanto, joka on vähän muutakin kuin kaulan muoto, mutta silloin joskus oli niin siistiä, kun “Polle meni muodossa loppuravit”, ei sillä niin väliä, mitä se “muoto” sitten oikeasti tarkoitti tai oliko se millään tavalla ratsastukseni aikaansaannos vai roikkuiko hevonen vain tyhjänä/painoiko se ohjalle… Kunhan kaula oli kaarella. Ja jälleen tein, kuten olin alusta asti oppinut: sisäohjan liike oli väistämättä “eteen, taakse, eteen, taakse”, hevosen myötäystä seurasi sisäohjan tuntuman katoaminen, ja ulko-ohja oli niin paikallaan kuin vain voi, koska ulko-ohjan tuki oli säilytettävä. Aina. Never let go. Piste.

  Aloitin ratsastamaan Kilatea ennen kuin vaihdoin kokonaan tallia, ja Kilaten kanssa aloin yhtäkkiä vähän ajatella asioita. Kiltsu ei todellakaan ole reipas hevonen, ja koska kaikki ohjasotteeni pyysivät väistämättä jossain määrin taaksepäin, se ei todellakaan liikkunut eteenpäin… Silloin ymmärsin jotenkin tuskallisen selvästi, että hei, ei tämä näin voi mennä. Myöhemmin kävin parilla tunnilla, ja äkkiä tuli sellainen olo, että ei hitto voi olla ihminen typerä. About kymmenen vuoden ajan siis.

  En tiedä, olenko ainoa urpo ratsastaja, joka alkoi vasta vuosien ratsastelun jälkeen ajatella ihan konkreettisesti, mitä hevoselta oikeastaan pyydetään, kun sen halutaan kääntyvän tai kun sitä taivutetaan johonkin suuntaan? Siis joo, hevonen halutaan kääntää ja taivuttaa, mutta mitä hevosessa tapahtuu, kun hevonen kääntyy tai taipuu? Jos hevosta taivutetaan vaikka vasemmalle, niin hevonen totta tosiaan taipuu vasemmalle, mutta samalla oikea kylki venyy. Taipuessaan hevosen on myös tarkoitus pystyä liikkumaan eteenpäin, joten liikkeen suunta on etuviistoon, tässä tapauksessa vasemmalle… Miten, miten ihmeessä, hevonen pystyisi suorittamaan tämän liikkeen oikein, reilusti ja järkevästi, jos
• sisäohja vetää taakse, kun liikkeen suunnan kuuluisi olla etuviistoon

• ulko-ohja pysyy paikallaan tarjoten muka hyvän ulkotuen, kun sen kuuluisi antaa ulkokyljelle tilaa venyä?

Menin ravipuomeja piiiitkästä aikaa, ja kun olimme pari kertaa sotkeneet niistä Vaavin kanssa yli, annoin Vaavin hoitaa homman jäämällä kevyeen istuntaan ja työntämällä kättä eteenpäin… Mitä sitä sotkemaan hommaa, jos hevonen osaa ja kuski sählää omiaan, täytyy selvästi tehdä enemmän puomihommia. 😀

  Toinen asia, jonka tajusin ihan kokonaan uudestaan, oli peräänanto, joka oli aikaisemmin saavutettu sillä, että hevosen etupää rullalle ja takapää alle… Hyvin ratsastetussa peräänannossa hevosen on hyvä liikkua. Se on niskastaan rento, sen liike kulkee koko kropan läpi ja sen liikkeissä on ajatus eteenpäin, vaikka suoritettaisiin jotakin temponmuutoksia, väistöjä tai vastaavia etenemisnopeutta hidastavia tehtäviä. (Tähän kohtaan yritin kirjoittaa, miten liikkuu sellainen hevonen, jota ratsastetaan kohti peräänantoa vetämällä ohjista taaksepäin, mutta se kuulosti jo päässäni niin typerältä, etten aio edes kirjoittaa sitä… Eihän siinä ole mitään järkeä.) Koska pyrkimyksenä on, että hevonen haluaa liikkua eteenpäin ja se tekee sen mielellään, tuntuu nykyään todella oudolta ajatella, miten joskus tuntui edes etäisesti järkevältä tavoitella tuota asiaa vetämällä hevosta sisäohjasta taaksepäin… Myötäyskin tarkoitti kauan sitä, että sisäohjan tuntuma katosi kokonaan, eikä suinkaan sitä, että taivutuksen (sivulle, ei taakse) jälkeen käsi olisi liikkunut kohti hevosen etuosaa antaen hevoselle mahdollisuuden hakeutua tasaiselle tuntumalle sen sijaan, että se vaan putoaa tyhjyyteen “myötäyksen” mukana…

  Mikä näissä oivalluksissa sitten oli opetuksena tälle ratsastajalle? Se, että ohjan suunta on aina eteen, ylös tai sivulle, ja taakse ainoastaan silloin, kun hevosta pyydetään oikeasti hidastamaan. Oli tosi siistiä tajuta, että hei, käsiä voi oikeasti liikuttaa muuallekin kuin eteen ja taakse, eikä niiden aina tarvitse olla edes vierekkäin..! Jos taivutus ei mene läpi, ohjat voivat liikkua sivulle tai ylemmäs, ja mikä oli ehkä kaikkein siisteintä, myös ulkokäsi saa liikkua eteenpäin tai vaikka ylös, ulkokäden ei tarvitse olla paikallaan! Myös “ohjat nyrkkiin” joutui opittujen asioiden roskakoriin, sillä tiukan nyrkin sijasta ohjat saavat olla rennossa, suljetussa kädessä, jonka sormet liikkuvat ja tekevät asioita sen sijaan, että puristaisivat ohjaa rystyset valkoisina… Ihan kuin olisi ratsastanut kädet kahleissa about kymmenen vuotta, ja yhtäkkiä jostakin tipahti avain, joka irrotti ne toisistaan ja antoi niille luvan elää, liikkua ja mennä eteenpäin. Toki käsien liikkeissä on oltava jotain järkeäkin, vaikka niitä saa liikutella, mutta vihdoinkin on alkanut tuntua siltä, että teen kädelläni ratsastaessa asioita siksi, että tiedän mitä haluan hevoselta ja osaan neuvoa sitä oikeaan suuntaan eikä vain siksi, että “näin olen tehnyt aina, näin olen nähnyt muidenkin tekevän”…

Vaapukka sovitti koipensa erittäin huolellisesti puomiväleihin, jotka eivät ehkä olleet maailman pätevimmät… 😀

  Ja myötäys, ihana, ihana myötäys. Tuntuu aivan ihanalta, kun on alkanut vähitellen oppia tunnistamaan niitä oikeita hetkiä, milloin pitää myödätä, ja myös myötäämään oikeaan suuntaan ja oikealla tavalla. Aikaisemmin taivutin vetämällä ohjasta taaksepäin, mikä tietysti myös pyysi hevosta hidastamaan, vaikken sitä tajunnut, ja kun myötäys (eli tyhjä sisäohja) saapui, voin vain kuvitella hevosen hämmennyksen… Ensin vedetään taakse ja pyydetään samaan aikaan jalalla eteen, ja sitten ohjan veto yhtäkkiä katoaa, jäljelle jää pelkkä kova, muuttumaton ulko-ohja ja ratsukon yhteinen epävarmuus siitä, mihin taivutuksella lopulta pyrittiin, kun käteen ei (ihan konkreettisesti) jäänytkään lopulta yhtään mitään eikä hevonen ole ihan varma, mistä se palkinto nyt sitten tulikaan… Nykyään yritän aina myödätessä muistaa, että kun hevonen siirtyy ohjasta haluamaani suuntaan, siirryn itse mukana niin, etten kuitenkaan jätä hevosta yksin. Jos hevonen vastaa taivutukseen myötäämällä, työnnän kättäni eteenpäin ja annan hevoselle mahdollisuuden jatkaa liikettä, jolloin se tietää tehneensä oikein… Näin se ainakin ajatuksen tasolla toimii, käytännöstä en tiedä. 😀

  Tässä postauksessa oli kai tarkoitus olla järkeäkin, mutta koska aloitin kirjoittamaan työpäivän jälkeen yöllä, hukkasin punaisen langan jo otsikkoa kirjoittaessani… Tässäpä tämä kuitenkin oli, yöllisiä ajatuksia ohjasta, seuraavalla kerralla ehkä jotakin järkevämpää. 😀

♥: Kitty