Epäsosiaalinen paluu sosiaaliseen mediaan

Blogi on ollut kauniin kevättalven takia taas pidemmällä tauolla, koska minulla ei ole ollut minkäänlaista motivaatiota istua koneella kirjoittamassa. Olen ollut tallilla lähes päivittäin 8-12 tuntia, osan ajasta töissä ja osan ihan itsekseni hevostellen. Pakkanen on hiponut ratsastustuntiemme pakkasrajoja monena päivänä, mutta kylmästä ilmasta huolimatta auringossa on ollut mukava ulkoilla ja pitää tunteja aina, kun pakkanen on laskenut tarpeeksi. Olen kerrospukeutunut tänä talvena paremmin kuin koskaan, ja takkien ja housujen osalta täytyy sanoa, että kertaakaan ei ole palellut. Molempia on päällä vähintään neljä kerrosta, ratsastushousuihin en aio koskeakaan ennen kevättä/kesää ja vaikka tallitakkini on valtava ja näytän siinä Hagridilta, olen erittäin onnellinen pukeutuessani lämpimään takkiini. 😀 Löysin myös vihdoinkin hyvät tallihanskat (Finntackin ajohanskat, ihan parhaat!), jotka kädessä voi ratsastaa ja tehdä tallitöitä palelematta ainakin -15 pakkasasteeseen asti. Vielä kun keksisi jostakin sellaiset tallikengät, joissa varpaat pysyvät lämpimänä, olen valmis vaikka jääkauteen! Postauksen kuvituksena muutama kuva parhaasta heppaystävästäni Farosta, joka ei millään sopinut kameran ruudulle. ♥

Faro

Pakkasessa oleminen väsyttää auringosta huolimatta, ja nyt kun olen ollut muutenkin väsynyt, olen huomannut sietokykyni tiettyihin asioihin olevan vielä matalampi kuin normaalisti. Tämäkin asia on syönyt kirjoitusmotivaatiotani, koska näinkin paljon someen liittyvä asia kuin blogi on ollut liian sosiaalista tekemistä pitkien tallipäivien jälkeen. 😀 Ennen eläintenhoitajaopintoja luulin olevani vain epäsosiaalinen ja omituinen, kun minusta tuntui usein, että en pidä ihmisistä. Ahlmannilla kuitenkin selvisi, että moni luokkakaverini oli samaa mieltä: eläimet ovat paljon mukavampia kuin ihmiset. Siitä huolimatta sain luokaltani kavereita ja meillä oli enimmäkseen hyvä yhteishenki, eli kyse ei ehkä ollutkaan siitä, että olisimme olleet kaikki epäsosiaalisia ihmisvihaajia… Olen huomannut saman myös tallilla, viime aikoina useammin kuin aikaisemmin, ja viimeksi eilen sanoin ääneen tallikavereilleni, että en tykkää ihmisistä yhtään. He eivät kuitenkaan (toivottavasti) ottaneet sitä henkilökohtaisesti, koska en missään nimessä tarkoita, etten pitäisi heistä. Ystävät ovat minulle tärkeitä ja rakkaita enkä olisi tässä elämäntilanteessa ilman heitä (ja tilanne on aika mukava, joten kiitos siitä ♥), ja parhaat ystäväni ymmärtävät, jos en joskus vain jaksa nähdä ihmisiä tai puhua mitään kenellekään. Vaikka haluan viettää aikaa ystävien seurassa, haluan myös välillä sulkea kännykkäni, lähteä Faron tai Ossin kanssa metsään seikkailemaan ja olla hiljaa itseni kanssa (ja vähän myös kaviokaverini).

Faro2

Kun sanon, etten pidä ihmisistä, tarkoitan ihmisiä tietyissä tilanteissa, ihmisiä liian isoina määrinä kerrallaan tai ihmisiä, jotka vievät kaiken energiani (tai tyhmiä ihmisiä, mutta ei mennä siihen nyt). Työni on etenkin ratsastustunteja pitäessäni asiakaspalvelutyötä, ja vaikka rakastan työtäni ja meillä on aivan ihania tuntilaisia, olen tuntien jälkeen monesti tosi väsynyt. Sama juttu, jos käyn vaikka Ypäjällä vain päivänkin verran ja vietän aikaa isommassa ihmisporukassa, tai olen päivän tallilla tuttujen ihmisten keskellä hirveässä hälinässä… Saatan olla illalla aivan poikki, vaikken olisi tehnyt muuta kuin puhunut ihmisille tai vaikka vaan viettänyt aikaa samassa tilassa heidän kanssaan. Aikaisemmin en tajunnut tätä, mutta nykyään ymmärrän, että on tosi okei olla sellainen ihminen, joka väsyy sosiaalisissa tilanteissa ja jonka täytyy ladata joskus akkujaan itsekseen tai vaikka heppakaverin kanssa ja pitää ihan oikeasti vapaata ihmisistä. Tällaisina päivinä on myös okei sanoa, ettei pidä ihmisistä, koska ihmisiin saa väsyä, vaikka kuinka tykkäisikin heistä oikeasti… Puhumattakaan ihmisistä, joista ei tykkää – heihin saa väsyä vielä suuremmalla syyllä.

Vuosia sitten arjessani (lähinnä töissä, mutta myös vapaa-ajalla) oli niin paljon riitelyä ja muuta turhaa draamaa (sekä itseäni että muita koskevaa), että nykyään riitelytoleranssini on aivan nollassa. Riitely saa minut ihan oikeasti ahdistumaan ja väsymään ihmisiin aivan täysin, ja koska olen nykyään ainakin vähän rohkeampi mielipiteissäni kuin joskus, saatan räjähtää typeristäkin asioista vain siksi, että haluan välttää isomman riidan ja hoitaa tilanteen nopeasti alta pois. Koen myös jotenkin aikuistuneeni riitelyn suhteen, koska hyvin harvoin näen enää mitään syytä riitoihin (osallisena tai ulkopuolisena). Monet riidat vältettäisiin, jos ihmiset avaisivat suunsa ja puhuisivat asiat selviksi keskenään kaikessa rauhassa. Turhan riitelyn ja dramaattisuuden takia opin aikoinaan pelkäämään kohtuuttoman paljon pieniä, inhimillisiä virheitä esimerkiksi työpaikalla, ja tiedän, etten ole ainoa, jolle jäi samasta syystä ja samassa paikassa vastaava pelko. Olen saanut mm. valtavat huudot siitä, kun ovi jäi talvella auki tallin toisessa päässä, kun olin toisessa päässä siivoamassa karsinaa – ovesta kulki aikuinen ratsastaja hevosta taluttaen, ja sain huudot siitä, etten ollut juossut paikalle sulkemaan ovea hänen perässään (minulla ei ollut edes näköyhteyttä kyseiselle ovelle, eikä tällä ratsastajalla ollut mitään estettä sulkea ovea itse). Vastaavista asioista riiteleminen sai minut oikeasti pelkäämään riitelyä, ja koska tiedän, miten paha mieli ihmisille voi siitä tulla, yritän kaikkeni välttääkseni sitä… Tämä pätee sekä vapaa-ajalla että töissä (jotka ovat omalla kohdallani hyvin lähellä toisiaan), sillä ilman draamaa harrastaminen ja työnteko on paljon mukavampaa.

Faro3

Ihmisistä saa kuitenkin myös voimaa. Minulla on pari hyvää ystävää, joille voin myös ihmisväsymykseni keskellä jutella ja sanoa suoraan, että nyt ei jaksa ketään eikä mitään. On myös ystäviä (tai ehkä nuo edellisen lauseen ystävät ovat myös näitä), joiden kanssa en väsy ollenkaan – yhden heistä olen tuntenut varmaan 17 vuotta ja hänen kanssaan on kiva olla silloinkin, vaikka emme jaksaisi kumpikaan sanoa sanaakaan tai tehdä mitään. Saan myös uskomattoman paljon voimaa tuntilaisista, joiden onnistumisiin pääsen opettaessani osallistumaan ja joiden kanssa opimme yhdessä kaikkea kivaa. Haluan heidän kokevan samanlaisia pieniä hevoshetkiä, joita itse etsin joka päivä ja jotka antavat motivaatiota oppia ja kokea lisää. Tuntilaisille on myös mukava jutella tunneilla ja tuntien jälkeen, sillä vaikka he ovatkin tallimme asiakkaita, haluan tuntitilanteen olevan sellainen, että tuntilaiset (oppilaat, hevoset ja opettaja mukaan lukien) ovat samalla myös kavereita keskenään. Ratsastustunti on monille varmasti enimmäkseen yksilöllistä oppimista, mutta ainakin omalla kohdallani haluan myös nähdä muiden oppivan, onnistuvan ja nauttivan ihanasta harrastuksesta.

Kyllästytän ystäviäni jatkuvasti pienillä, melko turhilla viesteillä tai höpöttämällä kasvotusten siitä, kuinka joka hevonen hörisi tai pärskähti, oppi tempun, ei pelästynyt peuraa, leikki kaverinsa kanssa, suostui syömään psylliuminsa, nosti kiltisti jokaisen kavion, ei näykkäissyt kertaakaan tai vaikka nosti tosi hyvin laukan. Olen sellainen hetkessä elävä haaveilija, ja vaikka tällaiset jutut ovat ihan arkea monelle, saatan hymyillä pitkään vain siksi, että normaalisti tarhassa karkuun menevä hevonen sujautti itse päänsä riimuun. Haluan kertoa näistä asioista ystävilleni, koska ne tekevät minut onnelliseksi, ja haluan kuulla vastaavia juttuja myös heiltä. Ja koska teksti on ollut melko sekava, hevoseton ja epäsosiaalinen tähän asti, haluan kertoa loppuun tällaisen pienen asian, joka tekee minut juuri nyt hyvin onnelliseksi…

Se hymyilee! ♥
Se hymyilee! ♥

Faro saattaa tarhasta hakiessa lähteä karkuun tai kävellä viileän rauhallisesti kauemmas ennen kuin antaa kiinni, ja pitkän yhdessä puuhailun tuloksena pääsimme jo siihen, että se otti vain yhden askeleen taaksepäin hakiessani sitä. Se ei paennut, mutta se astui silti taakse – jostain syystä tuo pieni, tarkoin harkittu askel harmitti minua vähän, vaikka sen jälkeen Faro jäikin luokseni ja antoi jopa rapsuttaa itseään kaikessa rauhassa häipymättä paikalta. Kuluneen viikon aikana tuo askel on kadonnut. Alkuviikosta Faro siirsi vielä painoaan hieman taakse, muttei ottanut askelta, ja loppuviikosta se jäi paikalleen. Sain pukea sille riimun tai vain rapsuttaa sen pörröistä poskea ilman, että se vetäytyi kauemmas, ja viime viikolla se myös hakeutui itse luokseni tarhassa niin innokkaasti, etten meinannut saada yhtäkään sellaista kuvaa, jossa näkyisi hevosesta muuta kuin turpa… Maailman ihanin pikkukimo. ♥

Koska aktiiviset lukijat kuuluvat myös asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi, toivon Aasinpotkiman lukijoilta vastausta tähän kysymykseen: mikä hevosiin liittyvä asia teki sinut viimeksi onnelliseksi? Se voi olla ihan pienikin, arkinen juttu tai vaikka hyvin menneet kilpailut, meillä kaikilla on omat tavoitteemme ja onnistumisemme, ja haluaisin nyt kovasti kuulla näistä! Kaverit voivat kommentoida myös Faceen yv:llä jos ette halua kommentoida tänne, voisin koostaa vastauksista kommentoijien luvalla jonkinlaista yhteenvetoakin, jos haluatte sellaisen lukea. 🙂

♥: Kitty

Comments 2

  • Tämä hyvä teksti ja nää kuvat on niin söpöt! 😁 Mun viimesin hevosiin liittyvä onnellinen asia on kun Luuska liikkuu taas hyvin eikä turvottele jalkaansa 👌

  • baanailut pruun kanssa! se oli myös hauskaa, mutta eniten oon onnelinen siitä että uskaltauduin 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.