Postauksen kuvat © Kiti S. eli kirjoittaja itse, heppojen omistajat saavat kopioida ihan vapaasti ja käyttää haluamassaan tarkoituksessa.
Ihanien kesäkelien ansiosta tallilta katosi yhtäkkiä kaikki kura, mönkkäriä voi taas käyttää tallihommissa eikä tarvitse pelätä että se jää joka paikkaan kiinni ja uskalsin jopa vihdoin luopua villasukista ja välihousuista… 😀 Viime vuonna taisi mennä kesäkuun puolelle, hups. Kelit olisivat aivan täydelliset pitkiin, ihaniin maastolenkkeihin ja uittamiseen, mutta valitettavasti tämä kesä vietetään meidän tallilla vähän erilaisilla merkeissä. Hevosmaailman (tai ainakin ratsupuolen) kauhu nimeltään pääntauti iski, ja sen takia kesä on kulunut pitkälti lämpöjä mittaillen, hengitystiheyksiä laskien ja desinfioiden kaikkea mahdollista, mitä desinfioida voi. Hepat tarhaavat niin, että ne jakautuvat neljään eri alueeseen, ja alueet ovat saaneet mielessäni uudet nimet: terveet hevoset, tartunnan saaneet ja vähitellen sairastuvat hevoset, sairaat hevoset ja parantuneet hevoset. Hevoset täytyy hoitaa joka kerta tässä järjestyksessä, sillä sairaiden hevosten luota ei vaan voi mennä suoraan terveiden hevosten luokse, ja parantuneet jäävät suosiolla viimeisiksi, koska niillä on jo ollut tauti eikä uuden tartunnan riskiä enää ole (tämän opin vasta tautitilanteen alkaessa, sillä pääntaudin sairastanut hevonen ei saa samaa tautia uudestaan ainakaan muutamaan vuoteen).
Aluksi tauti pelotti, koska tilanne oli kaikille uusi ja siitä saatu tieto oli joka suunnasta hieman erilaista. Sai miettiä ihan jatkuvasti mihin koskee, minne menee ja mitä tekee seuraavaksi, ja kun sairastuneita oli vain muutama, en tietenkään halunnut koskea kaikkiin terveisiin hevosiin yhtään enempää kuin oli pakko. Ei-heppavaatteissakin tuntui (ja tuntuu välillä edelleen) siltä, että on jotenkin saastunut ja likainen, eikä oikein halua liikkua sieltä omalta tallilta yhtään mihinkään ei-hevospaikkoihinkaan… Minun oli tarkoitus kuvata yhdellä toisella tallilla näyttöjä koulua varten ja käydä katsomassa pitkästä aikaa ihanaa Bambia, mutta heti taudin selvittyä hylkäsin nämä suunnitelmat ja jäin vain omalle tallille hoitamaan hevosia. Minulla on ollut Bambia jo pitkään ikävä, mutta se ikävä ei ole mitään verrattuna siihen, miten paljon ikävöin Faroa tautitilanteen alkupuolella. Olin tehnyt sen kanssa pitkän aikaa hommia monta kertaa viikossa, ja yhtäkkiä en edes uskaltanut koskea siihen kaikista desinfioinneista huolimatta. Heitin sille ja sen kaverille vain heinät ja katsoin että tarhassa on vettä, mutta ei puhettakaan siitä, että olisin käynyt edes silittämässä rakasta pikkukimoa. Katselin Faroa aidan takaa ja kaipasin ihan vain sen harjaamista, mutta koska tautiriski oli todellinen, en todellakaan halunnut, että tartuttaisin Faron jollain turhalla rapsuttelulla.
… No joo, kun sitten yhtenä päivänä uskaltauduin vihdoin harjaamaan Faron, mittasin ihan ensimmäisenä sen lämmön, koska joku sen katseessa oli vialla. Siitä alkoikin sitten joka päiväinen yhdessäolo Faron kanssa lämmönmittauksen ja tarvittaessa lääkinnän merkeissä, ja pakko myöntää, että olisin mieluummin ikävöinyt tervettä hevosta aidan takana. Tartunta tuli kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ja tuntui tosi pahalta katsella rakasta hevosta niin kipeänä. Tuntuu se tietysti kaikkien hevosten kohdalla, ne ovat tosi tärkeitä ihan jokainen, joita tässä on tullut hoidettua… Nyt Faro on onneksi jo paljon paremmassa kunnossa ja ehkä jopa terve, ja voi että olen nauttinut niistä iltatallin viimeisistä hetkistä, kun olen voinut käydä pitkästä aikaa halaamassa Faroa. Se ei ole lähtenyt kertaakaan karkuun eikä se vetäydy vaivaantuneena kauemmas, vaan antaa minun nojata paksua harjaansa vasten ja unohtaa hetkeksi kaikki murheeni, tai jos murheet eivät unohdu silloinkaan, Faro seisoo silti paikallaan kärsivällisesti ja tönäisee välillä hyvin kevyesti turvallaan sanoen “hei, kyllä tämä tästä, menepäs nyt kotiin nukkumaan”…
Sanoin tekstin alkupuolella pääntaudin olevan nimenomaan ratsupuolen kauhu, koska juuri tuo ratsupuoli tekee tilanteesta paljon pahemman kuin se jo on. Ravimaailmassa tiedetään, että pääntautia on ollut, on juuri nyt ja tulee jatkossakin olemaan, ja siellä tallit hoitavat hevosensa ja karanteeninsa ilman ulkopuolisten ihmisten käsittämätöntä hysteriaa. Ratsupuoli räjähtää aina panikoimaan välittömästi, kun tieto taudista tallilla x julkistetaan, enkä toisaalta ihmettele miksi ihmisiä pelottaa, koska onhan tämä tilanne aivan perseestä… Onneksi tämä perseestä oleva tilanne on kuitenkin ainakin meidän tallin osalta vastuullisten ja eläinlääkärien kanssa jatkuvasti keskustelevien ihmisten käsissä. Karanteenialueen sisäpuolelta katsottuna muiden ihmisten hysteria tuntuu myös vähän hullulta, sillä meidän osaltamme tilanne on hyvin yksinkertainen: hoidetaan hevoset mahdollisimman hyvin, pidetään huolta ettei tautia leviä meiltä muualle ja tehdään sitten karanteenin lopuksi todella huolellinen loppusiivous, että päästään taudista kunnolla eroon.
Vaikka hevosmaailma pääntautitallien ulkopuolella on vähän sekaisin aina, kun jossain kerrotaan uudesta tautitapauksesta, karanteenitallin arki ei loppujen lopuksi juurikaan muutu taudin varmistuttua. Hevoset ovat edelleen niitä samoja rakkaita karvaturpia, jotka tervehtivät meitä ruokinta-aikaan ja touhuavat tuttuja hevoshommiaan kaikessa rauhassa. Joukossa olevat kipeät hevoset ovat toki vaisumpia, saattavat syödä huonosti tai tarvita jotain erikoishoitoa, mutta niiden hoitaminen sulautuu osaksi tavallista arkea, ja tallinteko pyörii eteenpäin kuten on aina ennenkin pyörinyt. Vaikka kuljen tällä hetkellä aamu- ja iltatallit tökkien jokaista hevosta vuoroin kuumemittarilla, lääkitsen muutamaa otusta ja desinfioin itseni ja hoitovälineitä melkein joka välissä, on työni siitä huolimatta sitä samaa hevosten hoitamista. Pääntauti ei tee tallitöistä helpompia ja mukavampia, mutta ei myöskään ylitsepääsemättömän raskaita, ja pääntautia yhtään vähättelemättä ja ihan omakohtaisella kokemuksella puhuen voin sanoa, että kyllä tästä(kin) selvitään.
Vähän mustan arjen keskellä on onneksi myös musta Arska. Olemme käyttäneet hellepäivät Arskan kanssa maasta käsittelyyn straightness trainingin muodossa, ja Arska on mennyt siinä ihan valtavia askelia eteenpäin jo lyhyessä ajassa. Se keskittyy, odottaa ja tarkkailee mitä siltä pyydän, ja toimii ympyrätyöskentelyssä kerta kerralta paremmin. Teemme hommia pääasiassa käynnissä, enkä viitsisi viileämmälläkään kelillä vaatia Arskalta st:ssä vielä ihan hirveästi tai treenata pitkiä aikoja, koska homma on sille uusi ja ihmeellinen. Treenien päätteeksi Arska pääsee lähes poikkeuksetta suihkuun ja piehtaroimaan pitkään ja hartaasti, koska sitä se rakastaa ja se tekee varmasti hyvää sekä päälle että kropalle. Arska tarjosi eilen ensimmäistä kertaa käsivarsirapsutusta myös kentällä, ja kun viime postauksessa kirjoitin, että haluan siitä kivan heppakaverin, niin uskoisin nyt saavuttaneeni sen tavoitteen… Meillä on Arskan kanssa kivaa yhdessä, ja se on varsinkin tällaisena kesänä ihana asia.
♥: Kitty