Ihanan kamala ratsastus

Täysin tekstiin liittymättömänä kuvituksena veikeä warlander-ori irtojuoksutuksessa, josta minulla sattui olemaan pari valmiiksi muokattua kuvaa koneella… Ei sillä että olisin liian laiska muokkaamaan muita, tai ehkä olenkin, mutta mitään en myönnä. © Kiti S.

o2

Ratsastus on ollut viime aikoina vähän takkuista. Mikään ei tunnu sujuvan, eikä mikään muu ole kivaa kuin Faron kanssa satulaton köpöttely ja peltolaukat. Olen ratsastanut nyt viimeisen kuukauden aikana muutaman kerran suokilla, kerran puoliverisellä ja vajaa parikymmentä kertaa issikalla, ja varsinkin isot hevoset tuntuvat vaikeilta. Ne eivät tunnu enää takapuolen alla miltään, minkään kanssa ei tule sellaista vau-fiilistä ja löydän kaikista pelkkiä ongelmia, joista tosin syytän enimmäkseen itseäni enkä hevosta.

Viimeksi tuon puoliverisen ratsastuksen jälkeen ajattelin asiaa oikein kunnolla, koska olin aluksi tosi turhautunut omaan suoritukseeni hevosen kanssa, ja luulisin paikantaneeni ongelman. Ratsastin lähes pelkästään isoja hevosia kymmenen vuotta muutamaa ponia lukuun ottamatta, ja minulla oli monia lempihevosia, jotka olivat reilusti yli 155cm korkeita. Silloinkin tuli tietysti paljon epäonnistumisia, mutta onnistumisia tuli samalla tavalla ja ratsastus oli hauskaa ja ennen kaikkea ison hevosen selässä istuminen tuntui luontevalta. Laukkaaminen ei ollut mikään suuri ja ihmeellinen juttu, esteen ylitys ei pelottanut ihan hirveästi ja keventäminen oli ihan piece of cake.

o4

Vaihdettuani tallia ratsastin lähinnä vain issikoita ja Kilatea. Kuvittelin ongelmani isojen hevosten kanssa johtuvan siitä, etten ole vain tottunut niiden liikkeeseen, mikä voi olla kyllä osa totuutta silti… Kun ajattelen jälkeenpäin kolmea isohevosratsastustani Ypäjällä, ongelma ei ollut kuitenkaan hevosen liikkeisiin mukautumisessa, tai ainakaan pelkästään siinä. Yksi näistä kolmesta kerrasta oli ratsastustunti, ja siellä tehtiin paljon asioita, joissa en oikeasti nähnyt mitään järkeä ja kiellettiin tekemästä sellaista, mitä olen oppinut parin vuoden sisällä tekemään saadakseni hevosen toimimaan paremmin ja missä on mielestäni erittäin selkeä logiikka. En voinut syyttää hevosen vinoudesta, takaosan epäaktiivisuudesta ja tuntuman huonoudesta pelkästään itseäni, koska en oikeasti saanut vaikuttaa noihin asioihin, ja pystyin keskittymään vain ajatuksen tasolla siihen, miten lähtisin korjaamaan hevosen liikettä.

Alkuvaikutelma hevosesta oli tosi kiva. Se oli herkkä, miellyttävä ja mukava pikkupuokki, joka olisi varmasti liikkunut tosi nätisti, jos sitä olisi saanut työstää rauhassa. Lukitun tuntuman, ristiriitaisten apujen ja kovan käden takia hevosen liike muuttui nykiväksi ja epämukavaksi heti alkukäyntien jälkeen, mutta alkukäynneissä tykkäsin siitä kovasti. Sain silloin työstää sitä itsenäisemmin ja tehdä asioita niin kuin minulle on opetettu ja selitetty miksi niin tehdään, eikä vaan sanottu että “tee näin, piste”. Saatan olla ratsastajana monta asiaa: olen vino kuin vanhan ladon seinä, toinen jalkani heiluu miten sattuu ja yläkroppani on aivan järkyttävän jäykkä, mutta kovakätisenä en ole itseäni enää pariin vuoteen pitänyt opittuani käyttämään ohjaa paremmin. Ypäjän opeilla löysin itsestäni tuonkin hurmaavan puolen, ja kun korjasin asiaa aikaisemmin oppimaani suuntaan (josta hevonen palkitsi minut reagoimalla paremmin, kun käden suunta oli oikea ja looginen), minulle huomautettiin asiasta. Käsi pysyy paikallaan, nyrkit pystyssä ja alhaalla, käsi ei mene eteen, ylös eikä sivulle, taaksepäin veivaaminen on kuitenkin erittäin ok. Piste. End of story. Ratsasta siinä sitten liike kropan läpi ja hevonen pehmeämmäksi niskasta. Ymmärrätkö tässä logiikan, Ypäjä, koska minä en ymmärrä.

o7

Eksyin aiheesta, mutta pointtina oli ehkä se, että koska en voinut noilla isoilla hevosilla varsinaisesti “ratsastaa” vaan lähinnä matkustelin ja häiritsin niiden vinoja liikkeitä, ehdin ajatella mitä siellä hevosen kropassa tapahtuu… Se on sellainen asia, joihin en kymmenenä ratsastuskouluvuotenani oppinut kiinnittämään tarpeeksi huomiota, ja vasta vaihdettuani tallia olen joutunut/päässyt (päivästä riippuen) opettelemaan asiaa kunnolla. Kilatella ratsastaessani sen virheet ovat tulleet minulle niin tutuiksi, että osaa korjasin sen enempiä ajattelematta ja osaan mukauduin huomaamatta niitä, ja kun sitten satunnaisesti kiipesin toisen ison hevosen selkään, mikään ei sujunut ja kaikki oli vaikeaa, on edelleen. Palatakseni tuohon tekstin alussa mainitsemaani puoliveriseen, vasta sen jälkeen ymmärsin, ettei vika ehkä olekaan pelkästään siinä, etten vaan osaa enkä tajua isoja hevosia… Ongelma voikin olla se, että opeteltuani ratsastamaan periaatteessa uudestaan tässä parin vuoden aikana, olenkin ehkä oppinut aika paljon ja tajuan niitä enemmän kuin ymmärrän vielä itsekään tajuavani. Ne eivät tunnu sopivan takapuoleni alle mitenkään päin, koska en ole aikaisemmin osannut kiinnittää huomioita asioihin, jotka minua nykyään häiritsevät ja joita haluaisin alitajuisestikin lähteä korjaamaan.

En ole oppimisessani vielä lähelläkään sitä pistettä, että olisin valmis sanomaan olevani ihan hyvä ratsastaja. Olen vasta tiedostava, ajatteleva ratsastaja, jolla on kiinnostusta kehittyä ja korjata asioita milloin missäkin hevosessa ja omassa ratsastuksessa. Tarvittiin yksi keltainen puoliveritamma kertomaan, miten paljon olen oikeasti parissa vuodessa oppinut ja miksi ratsastuksesta on tullut niin vaikeaa, aikaisemmin olen vain ajatellut olevani jotenkin taantunut puskaratsasteluun ja kyvytön oppimaan mitään uutta… Tyhmä ajatus, tiedän, mutta koska ratsastan paljon itsekseni enkä ikinä esimerkiksi näe ratsastustani videolta, en huomaa kehittyväni ollenkaan enkä siten uskalla luottaa omiin taitoihini pätkääkään. Vaikka tuosta ratsastuksesta ei jäänyt kovin onnistunut fiilis silloin, jälkeenpäin se on nostanut hieman motivaatiota jatkaa treenaamista, vaikka vaikeaa se on edelleen… Olo ei ole enää ihan toivoton, lähinnä epävarma mutta utelias.

o9

Tuon ratsastuksen jälkeen Faron kanssa sattui metsässä jotain, joka oli kaivattu high five sille, että olen onnistunut oppimaan jotain tämän ratsastusepätoivoni keskelläkin. Ratsastin pitkin ohjin ilman satulaa, sanoin juuri jotain takana tulevalle ratsastajalle ja yhtäkkiä Faro kompastui. Olimme vähän alamäessä, ja hevosen etuosa tipahti yhtäkkiä vähintään puoli metriä alaspäin. About kolmisen vuotta sitten olisin luultavasti tipahtanut, tai vähintään saanut ikuisen trauman, kun Faro otti kompastumisesta itseensä ja harkitsi häviävänsä paikalta vikkelästi kuin saippua… Reaktio tilanteeseen tuli kuitenkin jostain selkärangasta niin nopeasti, että hämmennyin vähän itsekin. Tasapainoni ei horjahtanut kompuroinnin aikana yhtään, mikä auttoi ehkä myös siihen, ettei Faro kaatunut oikeasti, koska se kompastui aika isosti. En säikähtänyt, myötäsin hyvin erikoista liikettä omalla kropallani ja kun Faro saavutti tasapainon, olin jo ehtinyt onkia käteeni sen verran ohjaa, että sain nostettua käsiä ylemmäs. Pehmeä, rauhallinen pidäte hevoselle, joka olisi voinut räjähtää siihen paikkaan väärästä reaktiosta ja kovasta kädestä, ja kappas, siihen se jäi, veti henkeä ja jatkoi käyntiä pitkin ohjin.

Miten löydän ratsastusmotivaatiota tästä eteenpäin, oli kyseessä iso tai pieni hevonen? Luulen, että tuon Faron kompastumisen muistelulla pääsee jo pitkälle, koska siinä tuli ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan sellainen olo, että hei, minä osaan! Vaikka kyseessä olikin vain hellevetelän hevosen harha-askel, tuo hetki on ehdottomasti yksi parhaista ratsastushetkistäni tänä vuonna… Minun ei tarvinnut ajatella pätkääkään miten toimin, vaan uudet opit olivat vihdoinkin siirtäneet vanhat syrjään ja tulivat esille jostain alitajunnan kätköistä, toisin sanoen saatan sittenkin olla ihan kehityskelpoinen yksilö tämän ratsastuksen suhteen. 😀

o3

Ai niin, piti vielä kirjoittaa jotain esteiden hyppäämisestä ja “estekammostani”, koska se liittyy tähän asiaan aivan taatusti. Aikaisemmin olen uskaltanut ratsastaa hevosen järkevän kokoiselle (max 70cm) esteelle lähes minkälaisessa tempossa ja tahdissa vaan, koska kiinnitin enemmän huomiota edessä olevaan esteeseen kuin liikkeen laatuun. Hyppäsin tuolla keltaisella puokilla pari pientä ristikkoa, ja näin jälkikäteen tajusin jännittäneeni enemmän sitä, että laukka tuntui liian vinolta ja epävarmalta enkä ollut siinä tarpeeksi mukana, kun taas hyppyä en ehtinyt edes pahemmin ajatella, ja sitä olen aikaisemmin jännittänyt… Nyt minun tekisi taas mieli ratsastaa isommillakin hevosilla ja varsinkin hypätä, koska olen lähes varma, että jos saisin ratsastettua ensin sileällä laukan ja hevosen ylipäätään sellaiseen kuosiin, että se tuntuu oikeasti hyvältä, pelkäisin esteitä todella paljon vähemmän. Koska eihän esteratsastus loppujen lopuksi ole kuin sitä samaa tuttua kouluratsastusta, jossa tulee aina välillä muutama ilmavampi askel johonkin kaaren tai suoran väliin.

♥: Kitty

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.