How to catch a pony – ajatuksia hankalan hevosen pyydystämisestä

Jokainen useampia vuosia hevosia harrastanut on varmasti joutunut joskus tilanteeseen, jossa hevonen ei anna tarhasta/laitumelta kiinni. Syitä voi olla yhtä monta kuin hevosiakin, eikä sama pyydystystapa toimi jokaiseen hevoseen. Yksi asia on kuitenkin sama kaikkien karkureiden kohdalla: sinulla ei saa olla kiire, tai et ainakaan saa näyttää hevoselle, että sinun pitäisi saada se kiinni välittömästi eikä tunnin päästä. Jos kyseessä on hevonen, jonka tiedät etukäteen vaikeaksi napata kiinni, varaa niin paljon aikaa kuin pystyt, ja lopputulos on taatusti parempi kuin juosten kustu ajojahti, jonka hevonen monesti voittaa 6-0.

Hankalan hevosen kiinnisaaminen on taito, jota voi harjoitella ja jossa voi tulla oikeasti ihan päteväksi. Taidon oppiminen vaatii kuitenkin opettajia, erilaisia hevosia, jotka pakenevat ihmistä eri syistä. Minulla näitä opettajia on ollut vuosien aikana paljon, mutta eniten ovat opettaneet suomenhevosruuna Arska, issikkaruuna Faro, eestinponitamma Ella ja yksi kirjava issikkateini, joka on näistä tyypeistä viimeisin opettajani. Näillä kaikilla hevosilla oli hyvin erilaisia syitä, miksi ne eivät antaneet kiinni, ja niiden kautta voin kertoa, miten olen itse oppinut toimimaan tällaisten karkureiden kanssa.

Aloitan Ellasta, koska Ella on ainoa hevonen/poni, joka minulta on jäänyt muutaman kerran hoitamatta ihan vain siksi, että en yksinkertaisesti saanut sitä kiinni. Ella saattoi päättää jo laitumen toiselta puolelta ihmisen nähdessään, että se ei halua tehdä sinä päivänä yhtään mitään, ja sehän sitten oikeasti vietti ainakin yhden kesän laitumella ihan täysin lomaillen, koska sitä ei vaan saatu kiinni. Ella oli erittäin perso ruualle, ja jos sitä ei tarhassa huvittanut antaa kiinni, se tuli monesti luokse makupalojen avulla. Silloinkin sai aika vikkelästi napata riimusta kiinni, sillä heti kun makupala katosi mummun suuhun, katosi myös mummu paikalta. Laitumella makupalat olivat usein yhtä tyhjän kanssa, mummulla oli vihreää ruohoa nenän alla, ja ruohoa oli myös pukkilaukkamatkan päässä ihmisestä… Ei ollut mikään pakko tulla kyselemään herkkuja, kun seisoi kirjaimellisesti buffetpöydän keskellä. Joskus harvoin Ella tuli luokseni niin, että menin kyykkyyn ja odotin. Useimpina päivinä sain kuitenkin kyykistellä jalkani puuduksiin kaikessa rauhassa, sillä Ella tuli luokse jos Ella halusi, ja hyvin harvoin se oikeasti halusi, jos piti valita ihminen tai ruoka. Piti siis keksiä jotain muuta.

Kesä, jonka mummu vietti laitumella ilman ihmisiä, koska siitä tuli villiponi. ♥
Kesä, jonka mummu vietti laitumella ilman ihmisiä, koska siitä tuli villiponi. ♥

Tein Ellan kanssa todella paljon maasta käsin juttuja, ja kun irtojuoksutus tuli mukaan kuvioihin, sain siitä loistavan työkalun ponin pyydystämiseen myös laitumelta. Aluksi Ella katosi pukkilaukassa horisonttiin, kun kokeilin juoksuttaa sitä saadakseni sen kiinni, mutta kun yhteistyö alkoi olla saumatonta kentällä, Ella jäi vähitellen lähemmäs ja lähemmäs, vaikka pyysinkin sitä liikkeelle laitumella. Se ei tullut lähelle, mutta reagoi pyyntöihini liikkua tai hidastaa, ja jo muutamalla toistolla sain Ellan tajuamaan, että nyt ollaan töissä. Tein ravisiirtymisiä ja pysähdyksiä, ja aina välillä kokeilin pysähdyksen jälkeen, antaisiko mummu kiinni. Jos se lähti pois, jatkoin ravia hetken, kunnes taas pysäytin sen. Lopulta tarvittiin enää korkeintaan kaksi siirtymistä, ja viimeistään toisella pysähdyksellä Ella antoi kiinni ongelmitta. Kun hoidin Ellaa viimeistä vuotta, se käveli jo laitumella luokseni, eikä mitään juoksutteluja tarvittu, mutta Ella opetti, miten kullanarvoisen tärkeää hyvä yhteistyö maasta käsin on ja miten siitä voi olla paljon apua muuallakin kuin oikeasti töitä tehdessä.

Tuosta kiinni ottaessa juoksuttamisesta ollaan montaa mieltä. Olen itse ehdottomasti sen kannalla, että jos juoksutus tehdään järkevästi ja hyvin, se on todella tehokas ja hyvä keino. Olen kuullut kuitenkin myös sen version, että juoksuttaessa hevosen on lopulta “pakko” tulla ihmisen luokse, ja se ikään kuin alistetaan tekemään töitä… No jaa, jokainen saa olla mitä mieltä haluaa. Ellan kohdalla kyse ei todellakaan ollut minkään vahvan tahdon murtamisesta tai pakottamisesta, Ella oli ehdottomasti maailman kultaisin ponimummu, jolla ei ollut oikeasti mitään ongelmaa lähteä iloisesti töihin, kunhan pyydystystoimenpiteet oli tehty. Ajattelisin juoksuttamisen tässä tapauksessa lähinnä pienenä hämäyksenä, sillä koska poni työskenteli todella hienosti irtona kentällä, miksi sitä ei voisi pistää samalla tavalla töihin laitumellakin ja ottaa sitä sen varjolla kiinni? En sanonut Ellalla missään vaiheessa juoksutusta eleilläni, että “nyt minä otan sinut kiinni”, vaan pyysin sitä työskentelemään siirtymisten kanssa kaikessa rauhassa, ja kuten irtona kentälläkin, kävelin jossain vaiheessa ponin luokse kiittämään sitä hyvin tehdystä työstä. Silloin otin sen samalla kiinni, mutta se oli Ellalle ihan täysin okei, koska se sai rapsutuksia ja oli itse valinnut päästää minut luokseen. Mitään järjetöntä pukkilaukkaa en tietenkään mummulta pyytänyt, tarkoitus ei tosiaan ollut juoksuttaa ponia väsyksiin. Pyysin vain asiallista, kivaa ravia tai toisinaan jopa rentoa käyntiä, ja hyvin nopeasti sain kuuliaisen ponin, joka halusi tehdä töitä.

Järjettömästä pukkilaukasta pääsemmekin sitten Arskaan, ihanaan suomipoikaan, jota vuokrasin joskus vuoden verran (kyseessä ei ole musta Arska, tämä pystytukkainen hurmuripappa esiintyi blogissa jo vuosia sitten). Toisin kuin ystävällinen ja leppoisa Ella, Arska oli vähän vahvatahtoisempi tapaus. Se testaili rajojaan aina silloin tällöin, ei mitenkään isosti ja hurjasti, mutta siinä olisi ollut potentiaalia hyvin haastavaksikin hevoseksi, jos sen olisi annettu hyppiä silmille. Se oli myös huumorintajuinen tapaus, sellainen veijariukkeli, joka teki kyllä töitä mielellään ja hienosti kun sille päälle sattui, mutta saattoi toisinaan olla myös sitä mieltä, että ihminen on hyvä ja tekee keskenään, hän syö nyt… Arska oli pitkän aikaa helppo tarhasta haettava, kunnes se eräänä päivänä sai päähänsä, että not today, amiga. Se karautti karkuun pukkilaukassa, tarha ei ollut kovin suuri, mutta sen verran iso kuitenkin, että siellä mahtui pukkilaukkaamaan oikein hyvin. Arskan eleissä ei ollut mitään pelokasta tai nöyrää, se nimittäin pukitti myös suoraan päin ja kipitti karvaiset keskarit pystyssä karkuun.

Pappa erään onnistuneen tarhasta hakemisen jälkeen. ♥ © Linda P.
Pappa erään onnistuneen tarhasta hakemisen jälkeen. ♥ © Linda P.

Ottaessani hevosta kiinni juoksuttamalla en halua nostaa sen energiatasoa yhtään korkeammalle omalla toiminnallani, enkä siksi pyydä hevoselta muuta kuin ravia. Siinä vaiheessa, kun Arska pukitti päin, halusin kuitenkin tehdä kerrasta selväksi, että se ei todellakaan ole okei, ei missään tilanteessa. Karjaisin luultavasti muutamat perkeleet ja laitoin papan juoksemaan, ja kyllä se juoksikin, piiri pieni pyörii pukkilaukassa… Aina välillä pyysin sitä hidastamaan, ja kun vastaus oli jälleen pukki kohti, piiri pieni pyörii taas. Arska otti opikseen saatuaan muutaman napakan vastauksen pukitteluunsa, ja noin kymmenen minuutin kuluttua se ravasi, kuunteli ja antoi kiinni. Se kokeili tätä samaa vielä toisellakin kerralla, ei pukittanut enää päin, mutta juoksi karkuun, ja silloin koko touhu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen Arska antoi aina kiltisti kiinni, eikä meillä ollut kiinnisaamisessa enää mitään ongelmia. Arska ei ikinä potkaissut minua, nostanut jalkaa varoituksena tai pukitellut ratsain, ja päin pukittelu oli tämän hevosen kohdalla pelkästään uhittelua ja testailua siitä, kumpi komentaa kumpaa. Haluan olla hevoselle reilu ja luotettava johtaja ja ystävä, ja Arskan kaltaiselle vahvatahtoiselle hevoselle tämä johtajuuskeskustelu oli käytävä juoksuttaessa. Kyse ei kuitenkaan tässäkään ollut tahdon murtamisesta, Arska oli päästään sen verran kova, että sitä ei olisi saanut ystäväkseen alistamalla sitä, ei mitään hevosta oikeasti saa. Arska oli valmis hyväksymään, että minä olen johtaja ja minuun voi luottaa, ja voin kertoa, että oli se silti se sama saamarin ihana jästipää siitäkin huolimatta, että se antoikin tarhasta kiltisti kiinni, hänen tahtoaan ei siis murrettu juoksuttamalla.

Peruskoulun ja ammattikoulun jälkeen tulee ammattikorkeakoulu, ja Faro oli minun korkeakouluni tässä hevosten pyydystämisessä. Faroa ei voinut huijata leivänpalalla tai omenalla. Faroa ei todellakaan voinut juoksuttaa kiinni, eikä sitä voinut laittaa tarhassa töihin ja pyydystää sitä sen varjolla. Faro oli aivan liian viisas tuollaisiin juttuihin, ja se on edelleen halutessaan ihmisten välttelyn mestari. Se tunnistaa jo kaukaa, jos ihminen tulee ottamaan sitä kiinni itsevarmasti ja rempseästi – ciao, ehdit nähdä vain valkoisen ahterin vilahduksen, kun Faro häviää paikalta. Epävarma ja arka ihminen – “ai, et sä varmaan halua ottaa mua kiinni, selvä, en mä olis halunnut tullakaan”… Faro häviää taas paikalta. Omasta mielestään rento ja rauhallinen ihminen – Faro päästää tällaisen ihmisen helposti itsekseen hykerrellen lähemmäs, kunnes sormet melkein koskettavat turpaa… Heippa, sinne meni Faro. Sitten on tietysti niitä päiviä, kun melkein kuka vaan voi kävellä tarhaan, ottaa Faron kiinni ja pukea sille riimun. Siitä ei koskaan tiedä, jonain päivänä se antaa kiinni välittömästi ja joinakin päivinä ei anna, siis ei todellakaan anna vaan jää tarhaan, koska ei vaan suostu antamaan kiinni.

Huhhuijaa mikä kuvanlaatu, mutta tässä minä ja paras ystäväni, joka antaa nykyään jo aika kiltisti kiinni. ♥
Huhhuijaa mikä kuvanlaatu, mutta tässä minä ja paras ystäväni, joka antaa nykyään jo aika kiltisti kiinni. ♥

Faro ei ole pätkääkään arka. Se ei ole myöskään röyhkeä, ainakaan sillä tavalla että esimerkiksi pukittaisi kohti tai uhittelisi millään tavalla. Se on maailman itsetietoisin hevonen, sen ego on niin käsittämättömän valtava, että jos se päättää olla antamatta kiinni, se saattaa rallittaa ympäri tarhaa kierroskaupalla kiinnittämättä mitään huomiota ihmiseen, joka seisoo tarhan keskellä tekemättä mitään… Faro on niin viisas, että se tietää mahdollisuutensa välttää työntekoa halutessaan, ja jos se oikeasti haluaa olla antamatta kiinni, se tekee sen eteen aivan kaikkensa.

Faron pyydystämisessä avainasemassa on se, että ei ajattele pyydystävänsä Faroa. Jos se näyttää jo kaukaa siltä, että tänään juostaan karkuun, tervehdin ensin sen tarhakaveria, selailen kännykkää tai teen jotain ihan muuta kuin kiinnitän huomiota Faroon. Sitten kävelen kaikessa rauhassa lähemmäs, ei ikinä suoraan edestä vaan joko etu- tai takaviistosta (ei liian takaa, ettei Faro reagoi lähtemällä liikkeelle), ja jos se edes ajattelee liikkeellelähtöä, pysähdyn heti. Pysähdystä seuraa hetki, jolloin Faro katsoo ihmistä suoraan sieluun. Sen katse läpivalaisee ihmisen ja tutkii, onko tämä ihminen sellainen, jonka kanssa haluan tehdä jotakin. Tämän läpivalaisun aikana on tärkeää pitää hartiat rentona, hengitellä kaikessa rauhassa ja odottaa, että Faro on katsonut tarpeeksi. Muutaman sekunnin kuluttua se yleensä kääntää päätään tai liikauttaa vähän korvaansa, ja silloin on oikea hetki lähestyä. Mikään ei muutu, hartiat eivät saa jännittyä ja olemuksen on oltava rento. Tässä vaiheessa Faro on antanut luvan tulla lähemmäs, ja jos sen jälkeen mokaat, voit saman tien laittaa riimun hetkeksi naulaan ja yrittää myöhemmin uudestaan. Olen monesti pyydystänyt karkuun kipittävää Faroa tuntilaisille, jotka eivät tunne sitä vielä kovin hyvin, ja näissä tilanteissa on käynyt usein niin, että läpivalaisun jälkeinen hetki on mennyt pieleen tai Faroa on lähestytty liian nopeasti. Silloin minulla on mennyt itsellänikin todella kauan saada sitä kiinni, koska Faro on jo siinä mielentilassa, että “ei tänään”. On myös käynyt kerran niin, että en saanut Faroa enää ollenkaan kiinni, ja Faro piti omaa lomaa… Seuraavana päivänä se antoi pilke silmäkulmassa helposti kiinni ja tuli töihin, täysin tietoisena siitä, että edellisen päivänä vapaa oli hänen ansiotaan.

Olen tehnyt nyt viimeisten kuukausien aikana Faron kanssa enemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin, eikä minulla ole ollut enää mitään ongelmia ottaa sitä kiinni (nyt kun kirjoitan näin, en todellakaan saa sitä tänään kiinni). Sen ilme on muuttunut, kun menen hakemaan sitä. Se ei enää läpivalaise minua katseellaan, sen ilme on pehmeä ja se antaa luvan lähestyä itseään kyselemättä. Yhä edelleen se siirtää painoa hieman takaosalle, kun kävelen sen luokse, mutta se ei ota askelta kauemmas. Se katsoo minua korvat hörössä, välttelee muodon vuoksi vähän silityksiä, mutta kun kosketan sitä vain sormenpäällä leuan alle, se jää täysin paikalleen. Ojennan sille riimua, ja se painaa itse päänsä turpalenkkiin. Se saattaa myös kävellä tarhan toiselta puolelta lähemmäs, ei suoraan luokse, mutta kohti kuitenkin, ja jää odottamaan, että haen sen.

Tämä nyt ei ehkä ihan suoraan tähän kiinniottamiseen liity, mutta eilen juoksutin Faroa hetken irtona. Pysäytin sen ravin jälkeen uralle, ja katsoimme sekunnin ajan toisiamme. Lähdin kävelemään Faron luokse, ja samalla hetkellä Faro lähti kävelemään minua kohti. Se ei pysähtynyt parin askeleen jälkeen odottamaan, vaan sen käveli, kunnes olimme niin lähellä, että pystyin halaamaan sitä, ja jäi siihen. Se ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt noin, ja jos tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, niin pakko sanoa, että en ole koskaan rakastanut pikkukimoa niin paljon kuin tuolla hetkellä, kun painoin kasvoni sen paksuun harjaan. Se on ehdottomasti paras hevosystävä, joka minulla on koskaan elämässäni ollut.

Viimeisimpänä muttei missään nimessä vähäisimpänä kirjava pikkuruuna, jonka olen nimennyt Ujoksi, kun taas samassa tarhassa oleva velipoika on nimeltään Rohkea. Ujo on luonteeltaan vähän arka ja epävarma, ja sen kiinnisaaminen on ollut välillä melkoinen operaatio. Sen kanssa olen todennut parhaaksi pyydystyskeinoksi sen, että ensin täytyy saada Ujon luottamus puolelleen. Olen viettänyt veljesten tarhassa paljon aikaa ihan vain jutellen ja rapsutellen, ja koska kirjoitin tästä Faceenkin, kopioin tekstin suoraan tänne:

“Meillä on kaksi nuorta heppaa, joista toinen ei anna kovin helposti kiinni ja on vähän arka. Menin tarhaan hengailemaan treenin lopuksi, en ole ihan varma miksi, ja tämä ujompi käveli tietysti pois. Rapsuttelin hetken sen kaveria, ja sitten käännyin sivuttain niin, että olin ujomman hevosen kanssa samassa linjassa, katse samaan suuntaan. En pyytänyt siltä yhtään mitään, vaan aloin muistella, mitä rauhoittavia signaaleja hevoset toisilleen tekevät. Pään nyökytys, pärskähtely, haukotus, jalan lepuutus, suulla mutustelu..

Onneksi on pimeä eikä naapureita, näytin varmaan aivan hullulta, mutta näitä toistelin kaikessa rauhassa ja hyvin hitaasti otin välillä askeleen tai pari hevosta kohti ja jäin taas matkimaan hevoseleitä. Sen kaveri tökki ensin selkääni ja kyseli huomiota, annoin pari rapsutusta mutta jatkoin sitten rauhoittelua.. Meni hetki, ja yhtäkkiä toinen hevonen alkoi tehdä samoja rauhoittavia eleitä kuin minä. Seisoimme rivissä, olin jo ihan ujon hepan vieressä, ja silloin se laski päänsä ja alkoi mutustaa suullaan. Silitin sitä samalla näyttävästi haukotellen, eikä hevonen tehnyt elettäkään lähteäkseen pois. Hetki siliteltiin ja rauhoiteltiin, sitten jätin hepat rauhaan.”

Ujo elämänsä ensimmäisen loimituksen jälkeen. ♥
Ujo elämänsä ensimmäisen loimituksen jälkeen. ♥

Ujon kanssa on täytynyt opetella oikeasti ajattelemaan kuin hevonen, sillä sitä ei voi pyydystää väkisin. Tai voi, mutta se ei ole yhtään sen helpompi seuraavalla tai sitä seuraavallakaan kerralla, vaan jatkaa pakenemista aina uudestaan. Ujon rauhoittelu ja rentouttaminen on aina ensimmäinen missioni, ennen kuin edes harkitsen sen kiinni ottamista. Sen ei kuulu pelätä sitä, että sitä lähestytään riimun kanssa, vaan tilanteen pitää olla sille rauhallinen ja turvallinen. Rohkeasta on ollut tässä valtavasti apua, sillä tuon Faceen kirjoittamani tapauksen jälkeen se on alkanut itsekin rauhoitella Ujoa, kun haen hevosia tarhasta. On mielettömän siistiä nähdä, miten Rohkea alkaa haukotella tai maiskuttaa suullaan, kun huomaa Ujon jännittyvän, Rohkea on Ystävä sanan kaikissa merkityksissä… Ujoa pyydystäessäni en enää mieti “saanko sen kiinni”, oikea kysymys olisi “kuinka nopeasti saan sen kiinni”… En kuitenkaan mieti tuota jälkimmäistä, koska Ujon täytyy uskoa, että meillä on tuntikausia aikaa eikä sillä ole kiire rentoutua. Kuvittele nyt itsekin, jos joku marssisi yhtäkkiä luoksesi ja sanoisi: “Rentoudu, meillä on vain pari minuuttia aikaa!”, ei taatusti tule rento olo.

Yksi erittäin toimiva keino tällaisen Ujon kanssa on myös se, että käveleekin lähelle päästyään pois. Hevonen on luonnostaan utelias eläin, ja vaikka sitä epäilyttää, se alkaa jossain vaiheessa kiinnostua jännästäkin jutusta. Niinpä Ujokin lähtee lopulta ottamaan askeleita kohti ihmistä, joka kävelee pois, ja silloin pääsemme ajan kanssa siihen tilanteeseen, jossa Ujo antaa lopulta kiinni siksi, että se on päättänyt kiinnostua ihmisestä ja luottaa ihmiseen. Pieniä askelia, hitaita askelia, mutta lopputulos on taatusti hyvä.

Koska tekstistä tuli aivan jäätävä romaani, tässä hevosen kiinni ottaminen pähkinänkuoressa:
– Juoksuttaminen on rohkean/röyhkeän hevosen kanssa okei, kunhan ihminen ei vahingossa lisää hevosen kierroksia ja nosta energiatasoa juoksuttamalla liian “rajusti”. Hyvä askellaji juoksutukseen kiinniottaessa on ravi, jossa hevonen työskentelee mutta ei riehu.
– Jos hevonen näyttää lähestyttäessä siltä, että se saattaa lähteä karkuun, odota. Anna hevosen ajatella ja harkita tilannetta.
– Yritä saada arka hevonen tuntemaan olonsa turvalliseksi, ennen kuin otat sen kiinni. Älä lähesty liian ripeästi, istu vaikka hetkeksi maahan ja laulele (ei kuitenkaan Turmion Kätilöitä tai Rammsteinia, se voi pelottaa arkaa hevosta). Haukottelu toimii myös hyvin hevosta rauhoittaessa.
– Kun saat hevosen lopulta kiinni, älä ikinä ole sille vihainen, vaikka olisit jahdannut sitä monta tuntia. Hevonen ei ajattele kiinni jäädessään enää karkuun juoksemista, ja jos sitä rangaistaan sillä hetkellä, kun se on juuri antanut kiinni, se yhdistää negatiivisen asian siihen. Sama pätee karanneeseen hevoseen, vaikka se olisi kaivanut naapurinrouvan kukkapenkkiä, syönyt jätskikioskin vohvelit ja istunut naapurinherran Mersun konepellille, älä suutu sille vaan palkitse se, koska se antoi kiinni. (Sisäinen raivo sallittua, kunhan hevonen ei tiedä siitä :D)

Vanha syksyinen kuva Ossista, joka oli aikoinaan vaikea pyydystää tarhasta vain siksi, että se yritti oikealla aasinraivolla purra ihmisten sormet poikki. Nykyään Haisu puree vain heiniä, toisinaan sille kelpaavat myös ihmisten anopit... © Eepi N.
Vanha syksyinen kuva Ossista, joka oli aikoinaan vaikea pyydystää tarhasta vain siksi, että se yritti oikealla aasinraivolla purra ihmisten sormet poikki. Nykyään Haisu puree vain heiniä, toisinaan sille kelpaavat myös anopit… © Eepi N.

Eriäviä mielipiteitä, omakohtaisia kokemuksia, mitä vaan, nyt jos koskaan on hyvä hetki kommentoida, jos oikeasti luit tekstin loppuun asti!

♥: Kitty

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.