“You are not required to set yourself on fire to keep others warm.”

Siitä on nyt kaksi kuukautta, kun lopetin toistaiseksi työt hevosalalla. Olen viimeiset 5-6 vuotta tehnyt hevoshommia kokopäiväisesti, suurimman osan ajasta useammassa paikassa yhtä aikaa, toisinaan ympäripyöreitä päiviä ja välillä vielä vähän pidempiä. Burnoutin ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta se tuli silti, ja hetken aikaa tuntui siltä, että maailmastani putosi pohja. Kaikki, millä oli elämässäni jotakin merkitystä ja minkä eteen olin tehnyt vuosia töitä, oli poissa, enkä tiennyt enää yhtään kuka olen tai mitä elämälläni tekisin. Nyt kun pahin burnout alkaa hellittää ja pää toimii vähitellen paremmin, haluan kirjoittaa ajatuksiani auki tänne blogiin… En mistään tietystä työpaikasta, en kenestäkään ihmisestä, vaan pelkästään hevosalasta ja hevosihmisistä yleensä. Nyt tuntuu nimittäin siltä, että hahmotan jo jotenkin, miten tähän aallonpohjalle päädyin ja toivon, että osaan avata ajatuksiani muillekin hevosihmisille, jotka saattavat olla matkalla kohti samanlaista tilannetta tai ovat sen jo kokeneet.

Kasvoin hevosalan ammattilaiseksi harrastuksen kautta. Nuorena hevostyttönä seurailin alan ammattilaisia, kokeneita konkareita, joista moni oli väsynyt tai leipiintynyt työhönsä hevoshommissa, enkä ymmärtänyt miksi. Kun sain itse mahdollisuuden lähteä tekemään oikeasti hevosalan töitä, ajattelin mielessäni, että minusta ei koskaan tule sellaista, minä en koskaan väsy hevosiin ja niiden kanssa työskentelemiseen… Todistamisen tarve oli kova, ehdottomasti eniten itselleni, ja halusin olla sellainen ammattilaisena kuin olin harrastajanakin: tein asioita rakkaudesta hevosiin ja siksi, että halusin työskennellä niiden parissa.

145E2EB2-C414-4B1B-B16C-4D1B44A80BB5

Valitettavasti ymmärrän nyt, että sen kaikkein kyynisimmän, väsyneimmän ja kyllästyneimmänkin hevosihmisen lähtökohta on luultavasti ollut hyvin samanlainen silloin kauan sitten, alalle ollaan lähdetty rakkaudesta lajiin ja hevosiin. On uskottu, että pystyy tekemään eri tavalla kuin muut, jaksaa paremmin eikä kadota uskoaan siihen, että hevoset jaksavat aina piristää. Ei kukaan lähde tietoisesti tekemään työtä, josta tulee ajan myötä paha olo. Kukaan ei halua, että rakkaasta harrastuksesta tulee työn kautta pakkopullaa, lisää stressiä ja väsymystä, joka ei helpota millään. Moni hevosalan ammattilainen osaa tehdä työnsä niin, ettei väsy ja homma pysyy mukavana, mutta moni taas ei. Tiedän ja tunnen kymmeniä hevosihmisiä, jotka ovat väsyneet työhönsä ja monet ovat lopulta jättäneet hevoset kokonaan, vaikka alun perin syy lähteä alalle oli elää aamusta iltaan hevoselämää. Tämän ajatteleminen tekee minut todella surulliseksi, mutta nyt kun olen käynyt itsekin hyvin lähellä samaa pistettä, ymmärrän näitä ihmisiä paljon paremmin.

Nuori hevosalan ammattilainen joutuu tekemään kaikkensa saadakseen muiden ammattilaisten keskuudessa arvostusta ja nimeä, ja asiakkaiden hankintaan täytyy oikeasti panostaa. Aluksi on otettava vastaan kaikki työmahdollisuudet, mitä tarjotaan, koska töistä kieltäytyminen voi olla huonoa mainosta vasta kehittyvälle ammattiminälle (tai näin nuori ammattilainen voi ainakin asian kokea, jokainen työnantaja tai asiakas ei toki ajattele näin). Siksi nuoren hevosalan ammattilaisen tulee helposti haalittua töitä paljon enemmän kuin jaksaisi edes tehdä. Omalla kohdallani toimin juuri näin, tein töitä pahimmillaan aamusta iltaan ja kävin noin neljässä eri paikassa viikon aikana; osittain siksi, etten uskaltanut torjua työtarjouksia, kun järkeviä töitä ei ole ihan helppo löytää etenkään ilman nimeä alan ammattilaisena, ja toisekseen siksi, että oli hienoa saada työtarjouksia ja alkuhuumassa niihin halusi tietysti tarttua. Kaikki piti kokea, ja tietysti yhtä aikaa, levätä ehtisi myöhemminkin. Ja elää muuta elämää kuin töitä, koska mihin sitä ihminen muuta tarvitsisi kuin töitä… Niinpä niin.

Kun saa nimeä hevosalalla ja kouluttautuu tarpeeksi pitkälle, omalla työllään voi pärjätä oikeasti ihan hyvin. Ennen tätä selviytyminen on kuitenkin kovan työn takana, ja aina sekään ei riitä. Hevosalalla uskonto on usein 10 mutta matikka 4; töitä tehdään rakkaudesta hevosiin, mutta sillä ei valitettavasti voi maksaa palkkaa työntekijöille tai yrittäjälle itselleen, jolloin oravanpyörä on valmis. Alan huono kannattavuus, matalat palkat, liian vähän työvoimaa, liian paljon töitä, työhönsä väsyneitä ammattilaisia… Olen itse saanut kokea moneen kertaan nämä kaikki vuosien aikana monilla eri talleilla asiakkaana ja työntekijänä, ja silti lähdin itsekin oravanpyörään mukaan… Tein niin paljon töitä, että selvisin jotenkuten palkallani, ja vähitellen paloin niin loppuun, että lopulta ainoa vaihtoehto oli täysstoppi ja pitkä sairasloma.

41528491-ED87-4313-B301-EC042810E470

Jos minulla ei olisi ollut tässä kohtaa Faroa, omaa hevostani, olisin saattanut lopettaa hevosharrastuksen seinään. Rakastin yhä hevosia koko sydämestäni, rakastin työtäni niin paljon että sieluun sattui, mutta olin siihen kaikkeen niin väsynyt, että olin lähes valmis lopettamaan kokonaan. Hevoshommien lopettaminen on tehnyt todella kipeää, mutta Faron kanssa yritin pitää harrastuksen elossa ja olenkin löytänyt vähitellen taas sitä kadonnutta hevostyttöä, joka melkein hautautui kaiken väsymyksen ja ahdistuksen alle. Vähitellen olen tehnyt jotain myös kavereiden hevosten kanssa ja huomannut ilokseni, että palo hevosten kanssa touhuamiseen ei ole poissa, vaikka hevosalalla työskentely onkin ainakin toistaiseksi ohi. En ole valmis heittämään kaikkea hankkimaani osaamista hukkaan, ja teen kaikkeni, että hevoset pysyvät osana elämääni. Tiedän, että minulla on sellaista herkkyyttä ja kykyä lukea hevosia, jota kaikilla ei välttämättä kymmenienkään hevosvuosien jälkeen ole, enkä halua päästää näistä asioista irti. Olen hyväksynyt jo aikaa sitten sen, ettei ratsastus ole minun vahvuuteni vaikka se onkin välillä ihan kivaa, ja onneksi oman hevoseni kanssa voin tehdä paljon muutakin kuin ratsastaa.

Ikävöin hevosalan töitä ihan joka ikinen päivä. Silloin, kun olin kunnossa ja jaksoin normaalisti, työni oli ihanaa ja rakastin sitä valtavasti. Ymmärrän kuitenkin nyt, miten paljon vain selviydyin päivästä toiseen ja yritin todistaa jaksavani, todistaa olevani sellainen hevostyttö, joka ei koskaan väsy hevosten kanssa ollessaan ja joka tekee aina vähintään sen 110%… Olisinpa ymmärtänyt jo vuosia sitten, että vaikka elin hetken unelmaani, unelmaankin voi väsyä ja myös unelman keskellä täytyy levätä. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, ottaisin paljon enemmän aikaa itselleni ja kuuntelisin muita sen sijaan, että teen tunnollisesti töitä kellon ympäri ollakseni jotakin, mitä minusta olisi tullut paljon pienemmälläkin työpanoksella. Tunnen menettäneeni valtavasti, mutta tiedän myös, että vain tämä menetys pystyi avaamaan silmäni tämän unelman mahdottomuudelle… Vain tämä menetys pystyi työntämään minut sille helvetin raskaalle polulle, joka minun on kuljettava päästäkseni uupumuksesta ja tästä järjettömästä oravanpyörästä pois, ja luojan kiitos minulla on matkassa mukana yhä ihmisiä ja hevosia, jotka ovat olleet tukena silloinkin, kun en yksinkertaisesti jaksa itse jatkaa eteenpäin.

En uskalla edes ajatella, missä olen esimerkiksi vuoden päästä. Haluaisin olla taas opiskelemassa, mutta en tiedä yhtään, mitä opiskelisin. Nyt olen lähes varma, että se ei liity hevosiin, mutta pieni haaveileva ääni kuiskii silti korvaani ajatuksia ammatista, jota en hevosten parista ole aiemmin tajunnut edes harkita… Saa nähdä. Huomisesta tiedän kuitenkin, missä aion olla; päivällä aion ratsastaa ihanalla suomenhevosella ja illalla vietän laatuaikaa oman hevoskotkani kanssa. Huomenna aion olla ihan tavallinen hevostyttö, joka menee tallille vain ja ainoastaan rakkaudesta hevosiin.

– Kiti
7697B1D8-7D44-4708-AA97-B03FEB777D60

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.