“Mietin mikä vaivaa, kun en päättää voi: rakastaa vai ei rakasta?”

Olen nyt ratsastanut kahtena peräkkäisenä päivänä ihanalla Kaisa-issikalla, ja olen aivan rakastunut pieneen, hienoon hevoseen. Tänään Ossia hoitaessani mietin, onko oma Ossini minulle yhtä rakas kuin monet muut kavioeläimet (kuten vaikka tämä Kaisa), ja koska ajatuksia heräsi paljon, halusin kirjoittaa tästä blogipostauksen.
Eräjorma tuossa päivänä eräänä, meillä oli tosi kiva lenkki. ♥
  Olen tuntenut Ossin seitsemän vuotta. Olen nähnyt sen parhaimmillaan, mutta myös ehdottomasti pahimmillaan. Se on vetänyt kärryjä hienosti, tehnyt laukkapysähdyksiä, hypännyt mitä vaan ja oppinut uusia juttuja, ja silloin se on ollut tosi hieno ja ihana. Se on myös purrut, potkinut, yrittänyt kerran hyökätä ihan kunnolla päälle (luultavasti enimmäkseen epävarmuuden takia, mutta ehdottomasti myös siksi, että se oli ori) ja hyppinyt pystyyn, enkä todellakaan pitänyt Ossista niillä hetkillä kovin paljon… Itseasiassa tuon karsinassa tapahtuneen hyökkäysepisodin jälkeen pelkäsin Ossia jonkin aikaa, enkä olisi silloin ikimaailmassa huolinut sitä omakseni.
  Ossi on nähnyt minusta sen puolen, joka kehuu ja rapsuttaa, mutta myös sen, joka huutaa ja käyttää raippaa. Aasiori on ihan oikeasti villieläin, ja monta vaaratilannetta on vältetty sillä, että olen komentanut Ossia ihan kunnolla äänellä (= huutanut pahimmillaan perkelettä ja saatanaa, kun mikään ei ole uponnut orin paksuun kalloon), ja kun ääni ei ole tehonnut, olen joutunut käyttämään raippaa. En ole koskaan halunnut komentaa Ossia niin kovasti kuin olen joskus joutunut komentamaan, mutta sekopäisen orin hyppiessä hampaat irvessä päin ei ole ollut juurikaan vaihtoehtoja. Näitä tilanteita tuli onneksi viimeisinä orivuosina vähemmän eteen eikä niitä ole moni nähnyt, minkä vuoksi Ossi osittain pysyikin orina 11 vuotta… Kukaan ei oikeasti uskonut (eikä kyllä usko vieläkään, ainakaan nyky-Ossiin verrattuna), miten vaikea se voi olla pahimmillaan hormonihuuruissaan, eikä sillä ollut muita hoitajia kuin minä, ja minun oli pakko pärjätä sen kanssa jotenkin, koska muuten se olisi ollut yksin.
  Ei ole siis todellakaan mikään kiveen kaiverrettu juttu, että minä rakastan Ossia ja Ossi minua, koska Ossi on nyt minun omani. On todella paljon asioita, jotka tekisin nykyään toisin tai jättäisin tekemättä Ossin kanssa. Oli monta sellaista hetkeä, kun meillä molemmilla oli paha olla yhdessä, mutta vähintään yhtä paha olla erikseen – minä en halunnut hylätä yksinäistä, surullista Ossia ja Ossin elämästä olisi kadonnut se vähäinenkin merkitys, jos olisin lopettanut sen hoitamisen. Matka jatkui vuodesta toiseen, oli ylämäkiä ja alamäkiä, oli taukoja ja ihania oivalluksen hetkiä, kun homma alkoi hetkeksi toimia.
  Päätökseni ostaa Ossi oli epätoivoinen pelastusoperaatio. Se oli velvollisuus, lupaus vanhalle ja rakkaalle ystävälle, jonka halusin lunastaa. Kävin pitkästä aikaa katsomassa Ossia tallilla, ja se seisoi karsinassa tapansa mukaan tylsistyneenä, apaattisena ja antoi minun halata itseään… Sitä seurasi sellainen pieni, äänetön keskustelu, jonka seurauksena tein päätökseni.
Ossin katse: “Minun on paha olla.”
Tunteet: “Älä sure, pieni otus, minä pelastan sinut… Minä ostan sinut.”
Järki: “MITÄ?!”
Tunteet: “Niin… Minä ostan Ossin.”
Järki: “Ei jumalauta. Se on menoa nyt.”
  Seuraavana päivänä kysyin nykyisen tallini omistajalta pala kurkussa, mahtuisiko tallille yksi pieni aasi. Kysyin asiaa vielä ratsastuksenopettajaltani (jonka yrityksen keskelle kiljuva ystäväni tulisi pelottelemaan hevosia), ja sitten soitin Ossin omistajalle… Ja puhelun loputtua itkin ihan hysteerisesti ja soitin kaverilleni kertoakseni, että ostan aasin.
Pikkuapina lenkillä kylillä, hän oli oikein kiltisti. ♥
  Ossi on ollut minun jo yli kaksi kuukautta, mutta se tuntuu omalta vain silloin, kun sillä on jotain vaivoja tai kun maksan tallivuokran. Muuten se on vain outo ystäväni, joka hengailee tyytyväisenä uudessa kodissaan ja jonka kanssa vietän aikaa paljon enemmän kuin aikaisempina vuosina… Ehkä se jossain vaiheessa iskee ihan kunnolla tajuntaan, että se on oikeasti minun, ja luulen, että opin ajan kuluessa rakastamaan sitä samalla tavalla kuin Kaisaa, Ellaa ja Kiltsua, jotka ovat minulle ihan älyttömän tärkeitä, vaikka eivät omia olekaan.
  Eikä tämä todellakaan tarkoita, ettenkö tykkäisi Ossista. Se on minulle kaikesta huolimatta maailman tärkein. Se on minun vastuullani ja se on minun ystäväni, ja maailman rakkain tunne on se, kun huomaan Ossin olevan onnellinen. Olen onnellinen nähdessäni, kun lapset hoitavat Ossia ja pääsevät ratsastamaan sillä (neljäs kerta tänään, nelivuotias pikkukuski oli super ja Ossi myös! ♥). Olen onnellinen silloin, kun Ossi riehuu Sulon kanssa ja viettää aikaa ystäviensä seurassa tarhassa. Olen onnellinen viedessäni Ossin metsäretkelle kaikessa rauhassa, eikä meillä ole mitään kiirettä eikä murheita metsän heräillessä ympärillämme kevääseen. Olen onnellinen Ossin pitäessä hengenahdistukselta kuulostavaa ääntä, sillä olen lähes varma, että se on aasien (tai ainakin Ossin) versio jonkinlaisesta hörinästä. Olen onnellinen nähdessäni, että minun otukseni paskoo oikeanlaista lantaa. Hitto, on tämä kavioliitto outo juttu, kun ihminen oppii iloitsemaan jopa paskan väristä ja koostumuksesta.
Paskankoostumus on ajankohtaista silloin, kun yritetään selvittää, mikä pikkutyypin mahassa on vialla… Psylliumilla olen nyt ainakin aluksi “myrkyttänyt” aasiparkaa (joka kyllä syö annoksensa oikein kiltisti), katsotaan onko kuurista apua. 😀
  Joillekin kavioliiton tarkoitus on ostaa se “elämäni hevonen”. No joo, minä mokasin jo siinä kohtaa, että ostin aasin eikä hevosta, mutta oli korvanpituus mikä hyvänsä, tuossa se otus nyt on ja pysyy. Ei pelkästään velvollisuudesta ja vastuuntunnosta, vaan myös ystävyydestä ja toivosta, että opimme vielä olemaan toisillemme sitä, mitä haluaisin “elämäni hevoselle” olla. Kai tämä on vähän sellainen keskiaikainen järjestetty kavioliitto, näin oli tarkoitus tapahtua järjenäänestäni huolimatta ja nyt sitten opetellaan olemaan yhdessä ja rakastamaan toisiamme. 😀
  Jos teksti herätti jotain ajatuksia, heittäkää ihmeessä kommenttia! Löytyikö teillä oman hevosenne/poninne/aasinne kanssa heti se sellainen “tää on maailman paras olento”-fiilis, vai oliko asiassa ensin hieman sulattelemista? 😀
♥: Kitty ja Osmo ♥

Comments 3

  • Kiva postaus jälleen kerran. Itseni ja Paulin kohdalla, se oli rakkautta ensinäkemältä/koeratsastuksesta. Mä olin myyty, eikä Annin kokeilu muuttanut asiaa. Mun eka ajatus Pauliista oli jotakuinkin tämmöinen: Miten kaunis poni. Voin kun voisin päästä ensin sen selkään. ����������❤��❤��

  • Puhun aina että aasilla kestää uudessa kodissa kuukaudia ennenkuin se asettuu kotiinsa ja alkaa toimia hyvin arjessa, se saattaa taantuakin aika pahasti. Näköjään se kuherruskuukausi toimii myös niin että ihmisellä kestää aikaa tottua ajatukseen omasta aasista. Ja sitten kun Ossi kirmaa luoksesi portille aina kun näkee sinut niin olette sopeutuneet 🙂

  • No littera oli pakko-osto, koska se oltais myyty jonnekin kauas pois ja se oli niin hienoliikkeinen, et pakko se oli saada, ei tosiaan rakkautta ensisilmäyksellä. Ebony taas no rakastuin siihen jo alkukäyntien aikana metsässä ja se oli menoa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.