Postauksen kuvituksena ihana Faro ja peltolaukat, Rosa R. kuvasi.
Oletteko ikinä joutuneet hevosen nöyryyttämäksi? Voiko hevonen oikeasti tietoisesti nöyryyttää ihmistä? Viime viikolla kokemani tilanteen perusteella voin kertoa, että kyllä voi. 😀 Olin juoksuttamassa kolmevuotiasta oria pyörössä, en edes muista oliko se liinassa vai irtona, mutta juoksutus sujui joka tapauksessa hyvin, vaihtelimme muutaman kerran suuntaa ja ori ravasi kiltisti. Tallilla oli normaalista arjesta poiketen vähän porukkaa (=pieni yleisö), ja meillä oli pikkuorin kanssa ihan hyvä boogie. Jossain vaiheessa pakka kuitenkin hajosi (näin jälkikäteen ajatellen olen lähes varma, että tein jotakin liikaa, sillä kyseessä on erittäin herkkä ja viisas hevonen), ja ennen kuin ehdin edes kunnolla tajuta mitä tapahtui, huomasin orin jämähtäneen suunnanvaihdon yhteydessä paikalleen, kasvattaneen juuret, hyytyneen juuri niille jalansijoilleen mihin se suunnanvaihdon jälkeen jäi… Lähdin sitten pyytämään sitä uudestaan liikkeelle, mutta ori käänsi katseensa pois, alkoi lepuuttaa takajalkaansa ja ignoorasi minut aivan täysin. Sen katse oli uskomattoman inhimillinen, enkä olisi hämmästynyt pätkääkään, vaikka se olisi tokaissut ääneen, että “minä en enää juokse sinun pyynnöstäsi, urpo”.
En ole koskaan ollut hevosen takia niin tyrmistynyt, loukkaantunut ja hämmentynyt (ja jälkikäteen erittäin huvittunut, koska olin oikeasti loukkaantunut hevoselle), sillä se teki erittäin selväksi, ettei sillä hetkellä pitänyt minua edes elollisena olentona. Olisin yhtä hyvin voinut olla pyörön ulkopuolella lojuva tyhjä ämpäri, niin paljon se kiinnitti minuun huomiota. Yritin hetken pyytää sitä liikkeelle, mutta olisi ollut se ja sama, jos olisin vain hyppinyt pyörössä yksinäni ja yrittänyt saada jotakin aikaiseksi. Laitoin orin omistajalle viestiä (ts. pomolleni, tämä olikin hieno työpäivä, kaikki meni aivan penkin alle :D), että jumissa ollaan ja mitään ei tapahdu, ja lopulta jätin orin itsekseen pyöröön. Ja kuten olin ajatellutkin, se röyhkeä pikku paska (hyvin harvoin se oikeasti on pikku paska, mutta tällä kertaa oli) alkoi tepastella hymyillen ympäri pyöröä ja pärskähteli tyytyväisenä. Olen ihan varma siitä, että se todellakin hymyili ja vilkuili minua kulmiensa alta, kun kävelin hetken päästä ohi ja istahdin muutamaksi minuutiksi heinäpaalille ajattelemaan asiaa. En ollut oikeasti pätkääkään vihainen hevoselle, loukkaantunut vain, ja tiesin tasan tarkkaan, että moka oli minun, vaikka en tiedä vieläkään varmaksi, mitä tein menettääkseni oikeuden olemassaolooni orin silmissä… 😀 Mutta joo, voin kertoa, että oli nöyryytetty olo. Varmasti ihan aiheesta, mutta tämä hevonen kyllä todellakin tiesi, mitä teki. 😀
Ja jos joku epäilee kyseisen orin viisautta, voin kertoa pienen tarinan myös sen äidistä. Kaunis friisiläistamma tarhaa blogissakin vierailleen Mai-lämppärin kanssa, ja yhtenä päivänä minun oli tarkoitus hakea Muikku sisälle. Neiti lämpöinen on hyvin omalaatuinen tapaus, ja joskus hän yksinkertaisesti päättää, että ei, tänään en anna kiinni enkä tule sisälle. Muikku lähti kipittämään minua karkuun, ja kävelin kaikessa rauhassa keskelle isoa metsätarhaa ja odottelin, että tamma saa pelleiltyä touhunsa loppuun (joskus pari vuotta sitten päätin, että yhdenkään hevosen perässä en ala juosta, koska siitä ei ole ikinä ollut mitään apua). Miska, viisas friisitamma, seuraili tilannetta sivusta, katsellen vuoroin pitkin metsää hiihtelevää Muikkua ja vuoroin minua. Lopulta se kyllästyi katselemaan epätoivoista touhuamme ja käveli Muikun luokse. Miska kiersi sen, ohjasi sitä niin että Muikku lähti kävelemään Miskan perässä, ja käveli suoraan minua kohti. Miska ei katsonutkaan minuun, vaan käveli määrätietoisesti korvat hörössä vähän ohitseni ja pysähtyi siihen. Sen takapuoli blokkasi Muikun juuri käteni ulottuville, sain napattua tamman riimusta kiinni ja jäin hetkeksi tuijottamaan Miskaa. Miska jatkoi puuhiaan kaikessa rauhassa, ja tiedän aivan tasan tarkkaan, että se todellakin kävi tarkoituksella hakemassa Muikun minulle.
Koska minulla ei ollut tähän postaukseen oikeastaan mitään varsinaista aihetta, haluan kirjoittaa vielä jotain kuvitushepasta eli Farosta. Voisin kirjoittaa Farosta vaikka kuinka paljon, mutta yritän kirjoittaa tällä kertaa vain vähän. Kävin tiistaina illalla ratsastamassa Faron, vaikka olin vähän kahden vaiheilla jaksanko ja pitäisikö vain mennä kotiin viettämään laiskaa vapaailtaa… Päätin kuitenkin hakea pikkukimon tarhasta, ja hetken vain seisoin sen vieressä tarhassa ja halasin sitä (Faro ei lähtenyt karkuun, olin aika otettu tästä kunniasta :D). Sitten puin sille riimun ja lähdin kohti tallia naama leveässä hymyssä, olo oli tuhat kertaa kevyempi kuin pari minuuttia sitten tallissa. Harjasin Faron ja laitoin sille vain suitset päähän, nousin pihasta selkään ja lähdimme pitkin ohjin pellolle. Faro pärskähteli ja käveli pitkää, rentoa käyntiä, ja istuin sen selässä hiljaa silitellen sen talvikarvaista takapuolta ja paksua harjaa. Olimme liikkeellä varmaan 20min, emme tehneet mitään muuta kuin kävelimme pitkin ohjin ympäri peltoa, mutta tallin pihassa olimme molemmat todella rentoja ja tyytyväisiä. Vein Faron takaisin ulos, ja se jäi vielä portille rapsuteltavaksi, vaikka olikin ruoka-aika. Koko päivän kestänyt väsymys oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, ja sanoessani heipat Farolle tajusin jälleen kerran, kuinka rakas tuo pikkukimo minulle on… Vaikka Faro on ollut minulle tosi tärkeä niin kauan kuin olen tuntenut sen, en olisi vielä puoli vuotta sitten osannut aavistaa, että se tulee joskus olemaan minulle se the hevonen, joka saa minut hymyilemään vain olemalla olemassa. ♥
♥: Kitty