// Kirjoitettu eilen mutta julkaistu tänään, siksi tänään = eilen 😀
Eläinlääkäri, poliisi, kirjailija, sairaanhoitaja, journalisti, eläintenhoitaja, ratsastuksenopettaja… Näitä kaikkia ammatteja olen ainakin harkinnut elämäni aikana, enkä siltikään ole vielä varma, mikä minusta sitten oikeasti tulee “isona”. Eläinlääkärin ja poliisin ura kariutui jo siihen, kun tajusin opiskelun määrän ja sen, että poliisilla on oltava hyvä kunto. On minulla ihan hyvä kunto tallihommissa, mutta en kyllä jaksa juosta omin jaloin kilometriäkään tai tehdä esimerkiksi jotain punnerrusta tai vetää leukoja… Kävin sairaanhoitajalinjan pääsykokeissa, tajusin kesken kokeen että ala ei kiinnosta minua pätkääkään, en edes erityisemmin pidä ihmisistä enkä varsinkaan halua hoitaa ihmisiä, piirsin siis pääsykokeeseen krokotiilin ja sössin sillä luultavasti koko pääsykokeeni, sillä en päässyt jatkoon… Se olisi ollut kamalaa, joten kannatti piirtää se krokotiili (kiitos inspiraatiosta, Stephan Pastis!). Kokeilin myös journalismia avoimessa yliopistossa, jossa tajusin olevani liian tyhmä yliopistoon. Siis ihan oikeasti liian tyhmä, tunsin itseni niin maalaisjuntiksi, että lopetin koko touhun 1,5 kurssin jälkeen. 😀 Osasyynä saattoi olla myös se, että olisi pitänyt tehdä ryhmätyö aiheesta, jota en ymmärtänyt pätkääkään, ja ryhmä olisi pitänyt koota ihmisistä, joiden kanssa tunsin olevani aivan eri planeetalta (se oli ehkä vaan sellainen mututuntuma, mutta se siitä yliopistosta).
Lopulta suostuin myöntämään itselleni, että koko elämänsä eläimiä rakastaneesta ihmisestä ei voi tulla muuta kuin eläinihminen, ja päätin opiskella eläintenhoitajaksi. Lähiopinnot olivat enimmäkseen vähän huono vitsi, mutta etenkin työssäoppimisista sain todella paljon irti ja näiden opintojen kautta päädyin myös nykyiseen oppisopimuspaikkaani, jossa voisin oikeasti työskennellä vaikka koko loppuelämäni, niin paljon pidän työpaikastani… Eläintenhoitajaopinnot johtivat siis lopulta siihen, että jatkoin niiden jälkeen Ypäjän ratsastuksenohjaajalinjalle. Opiskelen sitä vasta ensimmäistä vuotta, ja joka toinen viikko olen varma, että valmistun ratsastuksenohjaajaksi ja joko toinen viikko tokaisen jollekin ääneen, että ei minusta mitään opettajaa ikinä tule. Olen oppinut töissä ja arjessa melko lyhyessä ajassa niin paljon uutta ja ihmeellistä, että usko omiin ratsastus- ja hevostaitoihin horjuu noin vartin välein, kun ymmärrän jotakin mitä en ole ymmärtänyt tai mitä haluaisin ymmärtää… Se vaikuttaa tietysti opiskeluun sen verran, että kun tämän oman tutkimusmatkan lisäksi yritän kahlata läpi opinnoista pakollisella Ypäjä-tyylillä, olen aivan toivottomasti hukassa sekä itseni että tulevaisuuteni kanssa. Aion kuitenkin valmistua, sillä keskeneräisiä opintoja on nyt ihan tarpeeksi, ja ehkä on jo aikakin olla oikeasti jonkun alan ammattilainen (eläintenhoitajan ammattia en laske vaikka valmistuinkin, sillä opin koulussa lähinnä lehmistä ja hevosista, mikä ei sinänsä ole huono asia ollenkaan).
Jätin kirjailijan tarkoituksella mainitsematta, koska haluan edelleen olla kirjailija, haluan luultavasti aina olla kirjailija… Mikä on toisaalta typerä haave, sillä olen jo kirjoittanut yhden kirjan, ja haaveeni on vain puhtaaksikirjoittamisen ja julkaisun päässä toteutumisesta… Kyseisestä kirjasta tuli kuitenkin minulle niin henkilökohtainen ja rakas, että saattaa mennä vuosia, kymmeniä vuosia, elinikä, ennen kuin saan rohkaistua itseäni tarpeeksi sen julkaisuun. Jotain haluaisin kuitenkin kirjoittaa ja julkaista, sillä kirjoittaminen on minulle rakkainta maailmassa. En voisi kuvitellakaan koskaan lopettavani kirjoittamista, ja vaikken kirjoitakaan enää päivittäin paperille tai koneella, sisäinen kirjailijani palaa luokseni aina silloin, kun en saa unta tai nukahtaminen on muuten vain vähän hidasta. Olen kirjoittanut mielessäni samaa tarinaa jo kymmenen vuotta, se on jatkunut unen ja valveen rajamailla ensimmäisen fantasiahahmorakkauteni Simonin ja hänen parhaan ystävänsä Felixin johdolla ison osan elämästäni… Sitä tarinaa en tule koskaan kirjoittamaan ylös, mutta se muistuttaa minua aina iltaisin siitä, että vielä joskus kirjoitan ihan oikean kirjan.
Tänään olin mukana satulansovitusluennolla, ja koska menin paikalle vähän epävarmana siitä, mitä päivän aikana olisi luvassa, minulla ei ollut kovin erikoisia odotuksia luennosta, vaikka aihe kiinnostikin jonkun verran… Ensimmäisen vartin jälkeen en kuitenkaan ollut piirtänyt yhtään poneja, en torkahdellut, en vilkuillut kelloa, en edes toivonut olevani tallilla (näin vietin melkein jokaisen luennon lukiossa, ihme että pääsin siitäkin joskus läpi :D). Huomasin kuuntelevani hyvää luennoitsijaa kiinnostuneena, hereillä ja ennen kaikkea uteliaana kuulemaan ja oppimaan lisää. Olen ollut aikaisemmin mukana muutamalla satulansovituskeikalla, ja ymmärrän hommasta sen verran, että pystyn kotona keksimään hätätapauksessa hevoselle X jonkun satulan selkään niin, että satula on ihan ok. En osaa sovittaa satuloita enkä varmasti osaisi etsiä hevoselle ihan oikeasti sopivaa satulaa monien satuloiden joukosta, mutta epäsopivista satuloista osaan olla jo jotain mieltä ja välillä jopa perustella ihan oikeasti, miksi joku penkki ei hepan selkään sovi. Kerran olin tallilla tilanteessa, jossa minulla oli kaksi satulaa ja kaksi hevosta, ja minun piti itse päättää, minkä satulan laitan millekin hevoselle. Sovitin toisen hevosen selkään satulaa, jonka muistin sillä nähneeni kerran, mutta hetken satulaa katseltuani päätin vaihtaa sen toiseen. Se oli vain mututuntuma, en ollut lainkaan varma olinko oikeassa, mutta jälkeenpäin selvisi, että kyseinen satula olikin tälle hevoselle parempi, vaikka sillä oli ollut se ensimmäinen penkki aikaisemmin. Silloin olin oikeasti aika iloinen tekemääni ratkaisuun, olin ihan oikeasti oppinut jotakin.
Istuin siis satulansovitusluennolla, ja olo oli oikeasti hetkittäin kuin kakaralla karkkikaupassa. Satulansovitus on oikeasti melkein taidetta, se on haastavaa ja vaatii paljon kokemusta ja osaamista… Luennolla tulin myös siihen tulokseen, että se on erittäin mielenkiintoista ja luovaa hommaa. Pienellä muutoksella voidaan saada isoja asioita aikaiseksi, ja sopivalla satulalla voi olla aivan valtava vaikutus hevosen liikkumiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Olen nähnyt paljon kipeäselkäisiä hevosia vuosien aikana, ja lähes jokainen selkävaiva on johtunut satulasta. Milloin satula on painanut lanneselkää, milloin kiristänyt lavoilta tai hakannut liikkeessä säkään… Hevosta ei ole tehty kantamaan ihmistä, joten on ihan mielettömän hienoa, että joku yrittää työkseen helpottaa hevosen luonnotonta mutta meille hevostelijoille niin elintärkeää työtä toimia ratsuna. Ja tietysti satulansovittaja auttaa myös ratsastajaa löytämään itselleen sopivan satulan, sillä vaikka kuinka haluaisi valita satulan vain hevosen mukaan, sillä on oikeasti väliä myös kuskille, minkälaisessa penkissä pyrstöään viikosta toiseen pitää. Olen istunut todella hyvissä satuloissa, todella huonoissa satuloissa, satuloissa, joiden istuin ei sovi omalle takapuolelleni ollenkaan, satuloissa, joihin voisin jäädä asumaan ja satuloissa, jotka eivät ehkä ole maailman parhaita esimerkiksi kunnon koulutreeniin, mutta joista ei putoa juuri millään, vaikka poni esittelisi kaiken maailman joulujuhlaliikeet ja heittäisi vielä piruetin perään.
Lempisatulani on ehdottomasti yksi Cliff Barnsbyn koulupenkki, jolla olen maastoillut monet maastolenkit ja joka oli oikeasti maailman mukavin istua. Siitä olen myös pudonnut kahdesti, mutta ei missään satulassa pysy Godzillan kokoisen villivarsan köyrypukeissa… Toinen tosi hyvä satula on yksi Barefootin rungoton (en tosiaan tiedä satulamallien nimiä, merkit vielä juuri ja juuri muistan), jolla maastoilin ponillani Heksulla Virossa monet ihanat maastot. Satula ei ole ehkä paras kentällä tekemiseen ja “kunnolliseen” ratsastukseen, mutta maastossa satula on kuin mukava nojatuoli ja siellä on erittäin tukeva istua myös vinkupukeissa. Minulla on nykyäänkin omalla tallilla käytössä yksi Barefoot, jota käytän tällä hetkellä paljon Kiltsulla ja uudella suokkikaverillani. Se on leveä, siinä on edessä tukeva kauhukahva ja siellä on todella kiva istua harjoitusravissa, sillä satula on erittäin tukeva istua… Tuntuu vähän kuin olisin vaikka pallo jonkun kämmenellä, olo on hyvin turvallinen siihen asti kun joku heittää minut alas. Olen oppinut tykkäämään myös Black Country -satulasta, jolla olen muutaman kerran ratsastanut erästä nuorta oripoikaa ja jolla ratsutin Muikku-lämppärin, se on tukeva ja tasapainoisen tuntuinen satula, josta ei helposti kellahda alas. Istuin tänään ensimmäisessä Bates-satulassa, josta oikeasti tykkäsin, ja vaikka aikaisemmin kokeilemani Batesit eivät ole jotenkin omalle takapuolelle sopineet (olen kokeillut ehkä neljää Batesin satulaa, joten en halua yleistää Batesia vain pelkästään nämä satunnaiset mallit :D), tässä koulupenkissä oli oikein kiva istua. Jopa Kiltsun koulupenkki jäi heittämällä toiseksi, joka on mukava satula sekin, mutta valitettavasti Kiltsu tykkää Barefootista enemmän, ja siksi me mennään yhdessä sillä… Kamalimpiin satuloihin lukeutuu yhden kaverini vuokrahepan kivikova yleispenkki, yksi kamalan mallinen Wintec ja joku hämärästi mieleen palaileva satula jostain vuosien takaa, jonka istuin oli pehmeä kuin jumppapallo ja joka tuntui todella irralliselta keikkuessaan hevosen selässä (ja irralliselta tunnuin minäkin, kun yritin siellä kyydissä pysyä)… Kyseessä saattaa olla erään suokkirakkauteni satula vuodelta peruna, mutta en ole varma, joten en edes yritä arvailla minkä merkkinen satula se oli.
Eksyin todella paljon aiheesta, mutta pointtihan oli siis, että satulansovitus on tosi siistiä! Tekisi ihan älyttömästi mieli opiskella sitä lisää, ja ensi viikolla pääsen toivottavasti testaamaan jonkun hepan satulan sopivuutta PLIP-painetestipadilla. Olen harjoitellut sitä joskus aikaisemminkin pari kertaa, mutta luennolla alkoi taas tehdä mieli ihmetellä satuloita sen avulla ja opetella lisää! Yritän muistaa napata kuvia blogiin, jos ehdin jossain kohtaa painetestailemaan, koska se on oikeasti tosi mielenkiintoista puuhaa. Mutta joo, tänään kävi ensimmäistä kertaa ikinä sekä pikaisesti että vähemmän pikaisesti mielessä, että olisi kiva opiskella joskus sovittamaan satuloita ihan oikeasti, jos sitä vaikka haluaisi olla isona satulansovittajakin… Onhan tässä yksi ihmiselämä aikaa, tässä ehtii tehdä kaikkea kivaa, eikä mikään vaihtoehto sulje toista pois. Varsinkin hevosalalla on oltava monipuolinen ammattilainen, jos haluaa oikeasti elää kavioeläimillä, ja vaikka joskus vuosia sitten mietin myös hevoshierojan hommia, niin tämä “satulataide” kiinnosti vielä tosi paljon enemmän, vaikka molemmissa onkin paljolti kyse hevosen liikkumisesta tavalla tai toisella.
Olen miettinyt viime aikoina paljon, mitä ihan aikuisten oikeasti haluaisin tehdä isona. Mitä tekisin, jos voisin tehdä juuri sitä, mitä rakastan, missä olen hyvä ja mistä haluan oppia jatkuvasti lisää? Tätä minun ei oikeasti tarvinnut miettiä kauan, sillä jos voisin tehdä työkseni mitä tahansa, haluaisin tehdä jotakin, joka vaatii hyvää hevosenlukutaitoa. Voisin ihmetellä ja opetella hevosten mielenmaailmaa ja käyttäytymistä loputtomiin, haluaisin osata katsoa niitä vielä paremmin silmiin ja ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu… En halua lukea hevosten ajatuksia, haluan oppia lukemaan niiden elekieltä ja sitä kautta ymmärtämään, miten ne ajattelevat ja miksi ne ajattelevat niin kuin ajattelevat. Haluaisin oppia hevosten käyttäytymisestä kaiken mahdollisen, ja sen jälkeen haluaisin kehittää keinoja hyödyntää hevosen käytöstä mahdollisimman tehokkaasti hevosen koulutuksessa aina varsasta aikuiseen, kokeneeseen hevoseen. Viime viikolla katsoimme kaverin kanssa videoita islantilaisista hevostreenareista, ja heidän tapansa käyttää hevosen luontaista käyttäytymistä apuna koulutuksessa teki todellakin vaikutuksen. Haluaisin oppia niin paljon, että voisin viedä noita asioita vielä pidemmälle, tehdä oppimisesta hevoselle niin luonnollista ja mielekästä kuin se on mahdollista ja oppia ymmärtämään ja ennakoimaan sen reaktioita erilaisiin tilanteisiin, toimimaan hevosen kanssa ystävänä ja samalla aaltopituudella mutta kuitenkin samalla opettamaan sille asioita ja olemaan johtaja tilanteissa, joissa haluan hevosen luottavan minuun ja hakevan minulta vastauksia ja rohkaisua kysymyksiinsä…
Haluaisin osata puhua hevosten kieltä, sitä minä haluaisin osata sitten joskus isona.
♥: Kitty
ps. Tiedättekö, mikä on vähän hassua? Olin vähintään kymmenen vuotta sitä mieltä, etten ikinä, ikinä, ikinä halua hevosalalle töihin. Niin no, onneksi kohtalo päätti toisin, Ella-poni muutti eräänä kesänä toiselle tallille ja löysin sitä kautta poniparatiisini ja hevoshommat, joita voi ihan oikeasti pitää tässä elämäntilanteessa jo kutsumuksena. 😀
