Some people care too much. I think it’s called love.

“People cry, not because they’re weak, it’s because they’ve been strong for too long.”
– Johnny Depp

Tänään huomasin ajattelevani aamutallia tehdessäni, etten ole todella pitkään aikaan ollut henkisesti niin väsynyt kuin nyt. Olen aina ollut sellainen ihminen, joka tekee asiat täysin tunnepohjalta (järki voittaa kohtalaisen harvoin, jos tunteet sanovat jotain muuta kuin järki…), ja olen myös melko hyvä tarkkailemaan muiden mielialoja ja tunnetiloja, sekä ihmisten että hevosten. Yksi kaveri vertasi kerran “kykyäni” Twilightin Jasperiin, joka aistii ympärillään olevien ihmisten tunteet erittäin tarkasti, ja vaikkei Twilight ehkä ihan lempparileffoihini kuulukaan, vertaus oli oikeasti aika osuva. Tällainen tunneherkkyys on yleensä hevosten kanssa tosi hyvä juttu, koska pääsen aika nopeasti selville hevosen luonteesta ja mielenliikkeistä, mutta välillä siitä on myös haittaa. Juoksutin esimerkiksi kerran erästä ruunaa, joka oli todella ahdistunut ja peloissaan, ja koska aistin ruunan fiiliksen yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut omani, ahdistuin itsekin niin paljon, ettei meidän yhteistyöstä tullut yhtään mitään. Hevonen katsoi minua kaula kaarella ja korvat ihan luimussa, ja vaikka se olisi voinut ehkä näyttää pelottavaltakin, minusta se näytti pelkästään surulliselta ja todella pelokkaalta pieneltä hevoselta. Sen pelko oli niin musertava ja vahva, että olin aivan poikki vain lyhyen juoksutusyrityksen jälkeen ja saatoinpa itkeäkin siksi, että hevosella oli henkisesti niin paha olo.

Tänä aamuna vietin monen hevosen kanssa aikaa vain seisten tai istuen niiden vieressä ja syöttäen/juottaen niitä, koska niillä oli paha olla. Ne olivat kipeitä, väsyneitä ja peloissaan, koska ne eivät voineet mitenkään ymmärtää, miksi halusin työntää niiden kipeään suuhun lääkeruiskullisen pahanmakuista ainetta. Yksi tamma oli ennen aamulääkettä niin uupunut, että pidin lääkettä antaessani sen päätä sylissäni ja juttelin sille kesästä, varsoista ja vihreästä heinästä samalla kun annoin sille pahaa lääkettä. Hevonen katsoi minua silmänvalkuaiset vilkkuen, enkä voinut katsoa muualle kuin omiin käsiini… Tamman katseesta tuli todella paha olo, vaikka tiesin vain auttavani sitä. Kipulääkkeen vaikutettua hetken tunsin oloni tosi paljon paremmaksi, kun tamma käveli laumansa luokse ja alkoi syödä aamuheiniä, melko hitaasti mutta söi kuitenkin. Aamun viimeisen kipeän hevosen kohdalla olin jo niin täynnä sairastavien hevosystävien tunnekuohuja, että löysin itseni hetken päästä itkemästä Faron luota sen lämmintä kaulaa halaten ja koko helvetin pääntautia kiroten.

Pääntauti on käytännössä aika simppeli juttu. Hevosten hoitaminen sujuu jo lyhyen mutta harmillisen kattavan kokemuksen vuoksi hyvinkin tehokkaasti, ja melkein jokaisen sairastuneen kohdalla olen oppinut jotain uusia juttuja taudista ja siitä, miten kipeää hevosta voidaan auttaa. Taudin henkinen puoli onkin sitten se, jota ulkopuoliset ihmiset eivät oikeasti voi ymmärtää, elleivät joudu tautitilannetta joskus kokemaan… Toivottavasti eivät joudukaan, koska tätä ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Omalta osaltani pahinta on ehdottomasti hevosten kivun näkeminen ja se, kun koskaan ei tunnu siltä, että pystyisi tekemään tarpeeksi niiden auttamiseksi. Tietysti sitä haluaisi hoitaa ne kerralla terveeksi, koska eläin ei ymmärrä, kuinka pitkään taudin pitäisi kestää ja että ne paranevat kyllä, kunhan syövät pahanmakuiset lääkkeet ja sairastavat jonkun aikaa. Ne elävät hetkessä, ja tässä hetkessä niillä on paha olla ja ne ovat kipeitä. Ja tuossa samassa hetkessä, kun näet hevosen yrittävän juoda, mutta juominen sattuu, tai ihan vain hengittävän, mutta hengittäminen yskittää ja tuntuu pahalta, on ihan tosi vaikeaa yrittää pysyä kasassa.

Jokainen takaani kuuluva hevosen yskäisy saa aikaan nopean ajatusketjun päässäni: “Mitä kipeitä hevosia on lähellä, kuka yskii?” -> “Jos kipeitä hevosia ei ole, onko joku terve sairastunut tai pelkästään vetäissyt vettä nenäänsä?” -> “Jos kyseessä on kipeä hevonen, voinko jotenkin helpottaa sen oloa, onko sen tilassa tapahtunut jotain muutosta huonompaan/parempaan?”. Jokainen makaava hevonen saa minut poikkeuksetta huolestumaan, ja olen käynyt pyytämässä tässä kuluneiden viikkojen aikana monta hevosta turhaan ylös vain nähdäkseni, että ne ovat kunnossa. Aina nähdessäni Ossin mököttävän jossain tarhan nurkassa huudan sen nimeä tarkistaakseni, reagoiko se ääneeni… Sitten jos se ei joku kerta nosta päätään ja katso minua korvat hörössä, kuten sillä on jo vuoden verran ollut tapana tehdä, se on luultavasti sairastunut. Myös Arska on joutunut saman huijauksen kohteeksi lähes päivittäin, sillä sekin on alkanut reagoimaan ääneeni, ja ennen mitään lämmönmittauksia kysyn siltä sen vointia huikkaamalla sille vaan “moi Arska”. Sekin vastaa huutoon joka kerta uteliaalla katseella, ja jos tuota katsetta ei tulisi, olisin siitä huolissani.

Minulla on vain yksi oma aasi, ja voisin käyttää huomattavasti vähemmän energiaa murehtimiseen, jos kantaisin vain oman pikkuaasini tunnetaakkaa harteillani. Olen kuitenkin valitettavasti sellainen heppaihminen, että minulle on aivan se ja sama, onko kavioeläin minun vai ei, jos sillä on paha olla. Kannan huolta ihan jokaisesta hepasta, ja puhun “meidän hevosista”, koska jokainen niistä on minulle tärkeä. Oma ja pari muuta erittäin rakasta kaviokasta saattaisi normaalitilanteessa mennä vähän muiden edelle, mutta kun kyse on kipeästä hevosesta, ei ole mitään merkitystä, omistaako sen ystäväni vai naapurin Jaska (ei, meillä ei asu naapurin Jaskan hevosta, eikä naapurissa taida asua Jaskaakaan). Tämän takia jatkuva henkinen väsymys ei sinänsä ole mikään vieras tunne, kun ympärillä on lauma ystäviä, joiden pahaa oloa kannan mukanani päivästä toiseen samalla, kun yritän selvitä normaalista arjesta… Joskus olisi kiva olla sellainen järki-ihminen, mutta tiedän, että joskus tulee taas se hetki, kun olen oikein onnellinen naurettavasta tunneherkkyydestäni.

Postauksen kuvitus © Tanja S., pikkusisko on muistaakseni kerran aikaisemmin kuvannut ratsastustani järkkärillä ja unohdin lisäksi kameraan liian lyhyen putken, joten etenkin siihen nähden tuli silti kivaa kuvamatskua! 😀 Kuvissa lyhyt ratsastuskerta Arskalla, suomipoika oli aika kiva. ♥

Kuvissa oleva huopa on aivan liian edessä, mutta jokainen huovalla ilman satulaa ratsastanut tietää, että huopa päätyy lopulta nälkäkuoppaan... :D Satulahuovassa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei se ehkä häiritse ja estä hevosen liikettä samalla tavalla kuin liian edessä oleva satula, ja toki housut pysyvät vähän vähemmän karvaisina. :D
Kuvissa oleva huopa on aivan liian edessä, mutta jokainen huovalla ilman satulaa ratsastanut tietää, että huopa päätyy lopulta nälkäkuoppaan… Satulahuovassa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei se ehkä häiritse ja estä hevosen liikettä samalla tavalla kuin liian edessä oleva satula, ja toki housut pysyvät vähemmän karvaisina. 😀

Olen tosi kiitollinen siitä, että sain Arskan lainaan. Sen kanssa minun ei tarvitse kantaa huoliani yksin, vaan voin unohtaa hetkeksi kaiken ja keskittyä ystävälliseen ja uteliaaseen hevoseen, jonka kanssa voin touhuta kaikkea kivaa ihan omassa tahdissani, ilman vaatimuksia ja vakavia tavoitteita. Vaikka minulla olisi kuinka paha mieli mennessäni Arskan luokse, hymyilen viimeistään siinä vaiheessa, kun suuri suomenhevosen pää painautuu kainalooni ja lopsautteleva turpavärkki kutittaa käsivarttani. Yleensä käyn ennen harjaamista tai tarhan siivoilua vain halaamassa Arskaa, ja se tulee ihan itse halattavaksi eikä vaadi mitään muuta kuin huomiota… Yhtään herkkuja se ei esimerkiksi kädestäni saa, ja on ihanaa huomata, että Arska tulee jopa heinäkasalta tervehtimään vaikka onkin kovin perso ruualle (minkäs sitä pieni suomenhevonen luonnolleen voisi?).

Käynti alkaa sujua meiltä pakoitellen jo aika hyvin, ja kulmiinkin pääsemme monesti aika näppärästi.
Käynti alkaa sujua meiltä paikoitellen jo aika hyvin, ja kulmiinkin pääsemme monesti aika näppärästi.
Ravissa ollaan haettu tahtia ja tasapainoa, joka on ratsastajan kanssa Arskalta vähän hukassa. Etenkin kaarteissa Arska rullaa helposti joko etupäällään laukalle tai unohtaa, miten takajalat pitäisi asetella, ja olemme tehneet maasta paljon hommia päästäksemme kohti parempaa ravityöskentelyä. Kaikki pohjatyö on tehty pääasiassa käynnissä, mutta tulosta alkaa näkyä muissakin askellajeissa.
Ravissa ollaan haettu tahtia ja tasapainoa, joka on ratsastajan kanssa Arskalta vähän hukassa. Etenkin kaarteissa Arska rullaa helposti joko etupäällään laukalle tai unohtaa, miten takajalat pitäisi asetella, ja olemme tehneet maasta paljon hommia päästäksemme kohti parempaa ravityöskentelyä. Kaikki pohjatyö on tehty pääasiassa käynnissä, mutta tulosta alkaa näkyä muissakin askellajeissa, ja ravi on oikeasti jo aika kiva myös selästä käsin.
Olen laukannut Arskalla nyt näiden viikkojen aikana vain kahdesti, ihan ensimmäisellä kerralla ja nyt tällä ratsastuksella. Nostin laukan lähinnä vain uteliaisuudesta, ja olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon paremmin laukka pyöri. Ja pysyin jopa kyydissä, vaikka päätin tietysti nostaa laukan sen enempiä ajattelematta ilman satulaa... Arska on onneksi aika suopea herrasmies. ♥
Olen laukannut Arskalla nyt näiden viikkojen aikana vain kahdesti, ihan ensimmäisellä kerralla ja nyt tällä ratsastuksella. Nostin laukan lähinnä vain uteliaisuudesta, ja olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon paremmin laukka pyöri. Ja pysyin jopa kyydissä, vaikka päätin tietysti nostaa laukan sen enempiä ajattelematta ilman satulaa… Arska on onneksi aika suopea herrasmies. ♥

Ratsastaminen ei ole koskaan ollut minulle hevosten kanssa tärkeintä, ja Arska onkin saanut osakseen paljon maasta käsittelyä, rapsuttelua ja harjausta… Sellaisia henkisen ponitytön touhuja, joista sekä aikuinen hevosihminen että suomiruuna nauttivat. Olen kolmen viikon aikana istunut sen selässä ehkä viisi kertaa, ja silloinkin olen vain käynyt tutkimassa, mitä olemme maasta saavuttaneet ja mitä pitää treenata lisää. Arska on kyllä ratsutettu ja se osaa perusavut ja askellajit, mutta maasta käsin olen saanut sen kroppaan erilaista liikettä ja taipuisuutta, etuosa on keventynyt huomattavasti ja ohjastuntuma alkaa olla meistä molemmista hetkittäin jo aika mukava ja toimiva. Jos tästä pääntautijutusta pitää jotain hyvää repiä irti, niin se on ehdottomasti tämä odottamaton opiskelujakso Arskan kanssa, jonka aikana olen oppinut paljon sekä hevosesta että itsestäni. Olen saanut Arskan kanssa paljon rohkeutta tehdä ja kokeilla asioita hevosten kanssa, ja vaikken pidä itseäni kovin erikoisena ratsastajana, olen pystynyt viemään hevosta ratsuna oikeasti eteenpäin ja korjaamaan maasta sellaisia asioita, joita en selästä vielä ymmärrä tai osaa. Kesäkaveristani tuli samalla myös pieni projektini, josta on lyhyessä ajassa löytynyt aika kiva ja miellyttävä ratsu… Mutta ei huolta, Arska on edelleen päätoimisesti ravihevonen, ja kunnianhimoisin tavoitteemme Arskan kanssa onkin, että tästä “ratsuhömpötyksestä” olisi jotain hyötyä sitten myös kärryjen edessä. 😉

Ei, minulla ei ole tuollaista habaa. :D Mutta voin kertoa, että Arska painoi tonnin venyessään huuli pitkällä kohti heinikkoa.
Ei, minulla ei ole oikeasti tuollaista habaa. 😀 Mutta voin kertoa, että Arska painoi tonnin venyessään huuli pitkällä kohti heinikkoa.
Kesäkaveri ♥
Kesäkaveri ♥

♥: Kitty

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.