Blogi palasi lyhyeltä tauolta takaisin, jee! Joku lukija saattoikin huomata, että blogi katosi kokonaan about viikoksi, mutta nyt on taas sivut toiminnassa ja postausideoita ja kuvamateriaalia löytyy, kirjoitusmotivaatiosta puhumattakaan! Tällä kertaa luvassa vähän kuvapainotteisempi postaus, ellei tekstiosuus lähde taas lapasesta. Kaikki kuvat © Kiti S., kopiointiin lupa vain kuvissa olevilla henkilöillä ja heidän vanhemmillaan, joilta kaikilta on lupa kuvien julkaisuun. 🙂
Hankalista lähtökohdista huolimatta pääsimme pitämään tänäkin kesänä tallilla leirejä. Leirit ovat olleet kaivattu piristys tallin arkeen, joka on pyörinyt aika tiiviisti pääntaudin hoidon, ehkäisyn ja kaiken muun siihen liittyvän ympärillä. Leirien puitteissakin on tietysti mietitty moneen kertaan desinfiointeja, kulkureittejä, terveiden ja jo sairastaneiden hevosten sijoittelua sun muuta, mutta vaikka huomioitavaa on paljon, leirit ovat sujuneet hyvin ja sekä meillä että leiriläisillä on ollut mukavia leiripäiviä. Vielä olisi muutama leiri jäljellä ennen uudelle tallille muuttoa, ihan hyvä kun on muutakin ajateltavaa niin ei ehdi juurikaan stressata muuttoa vielä. En ole ehkä tästä blogissa maininnutkaan, mutta muutetaan heppaporukan kanssa ihan uusiin tiloihin syksyllä, Ossi lähtee tietysti mukaan ja muutan itsekin jossain vaiheessa vähän lähemmäs tallia, ettei työmatka pitene ihan älyttömästi.
Karanteenikesän takia emme luonnollisesti ottaneet leireille ihmisiä ulkopuolisten hevosten kanssa, ja meillä oli leirihommissa vain oma hevos- ja aasiporukka. Jos en ole sitä aikaisemmin tajunnut, niin nyt se viimeistään iski, miten mielettömien otusten kanssa teen päivittäin töitä. Jokainen kaviokas on hoitanut hommansa todella hienosti, ja olen valtavan onnellinen ihan joka ainoasta nelijalkaisesta, jotka ovat tehneet leireillä töitä. Viime viikonlopun maastakäsittelykurssi oli hevostemme ansiosta ihan mielettömän hieno kokemus näin työntekijän näkökulmasta, ja moni hevonen onnistui vielä yllättämäänkin erittäin positiivisesti. Tiesin jo etukäteen niiden olevan superhyviä tyyppejä, mutta kyllä ne silti ylittivät kaikki odotukseni. Ne tarjosivat kurssilaisille uusia oppeja, ahaa-elämyksiä ja hyviä hevoshetkiä, ja ennen kaikkea sellaista uskomatonta läsnäoloa, jota ei voi kokea kuin hevosen kanssa. Kaikenkirjava hevoslaumamme tarjosi harjoituksiin myös melkoista monipuolisuutta; onhan se kuitenkin aika erilaista työskennellä esimerkiksi ujon friisiläisen, erittäin omanarvontuntoisen issikan, rauhassa tuumailevan aasin tai hyvin herkkäsieluisen lämpöisen kanssa. Maastakäsittelykurssi oli siitä hauska, että lähes jokainen heppamme pääsi tekemään jotakin. Siellä ei ollut oikeastaan väliä hevosen/aasin iällä, koulutustasolla tai luonteella, maastakäsittely sopii kaikille ja lopulta jokainen kaviokaveri vaikutti oikein tyytyväiseltä kurssin sisältöön, toivottavasti myös kaksijalkaisille jäi sama fiilis.
Mietin jostain syystä maastakäsittelykurssin aikana, mikä on meidän tallimme vahvuus. Kaikilla talleilla on varmasti se oma juttu, jota halutaan painottaa, ja ensin ajattelin, että meidän painotuksemme voisi olla tuo monin erilaisin metodein toteutettu maastakäsittely, jota teemme päivittäin ja joka on oikeastaan kaiken työskentelymme pohjana ja tukena… Sitten tulin kuitenkin siihen tulokseen, että meidän vahvuutemme ovat nuo upeat, erilaiset hevoset ja suhtautumisemme niihin. Niitä kohdellaan yksilöinä, opetamme asiakkaatkin alusta asti tuntemaan sen hienon kaviokaverin, jonka mekin tunnemme ja annamme hevosille mahdollisuuden olla omia itsejään, oppia yrityksen ja erehdyksen kautta ja ennen kaikkea ajatella itse. Meillä hevoset ovat kekseliäitä, näsäviisaita, huumorintajuisia, kohteliaan epäuskoisia, paheksuvia, huvittuneita ja kaikkea siltä väliltä, ne ovat niin suuria persoonia, etten koskaan väsy tutustumaan niihin yhä uudestaan ja paremmin.
Voisin kirjoittaa tuosta aiheesta ihan omankin postauksen joskus, mutta ettei teksti veny liikaa, enää yksi juttu. Ossikin pääsi osallistumaan leireille, ja lastenleirillä se oli mukana mm. aasiagilityssä ja hoitajansa ratsuna yhdellä kevyemmällä tunnilla. Maastakäsittelykurssilla halusin Ossin mukaan peruutus- ja väistöharjoituksiin, ja leiriläiset pääsivät harjoittelemaan sen kanssa myös ohjasajoa, jossa Ossi on tapansa mukaan melko verkkainen, vähän ruokavetoinen (= hanaa kohti heinikkoa, jos mahdollisuus tulee) ja omapäinen, mutta myös hyvin opettavainen, koska sen ohjasajamiseen vaaditaan selkeät ja simppelit avut. Ohjasajossa oli Ossin lisäksi treeniheppoina myös ravuritamma, ensikertalainen ujo issikkaruuna ja Faro, joka on ohjasajossa ihan superhieno mutta myös superherkkä. Näitä kaikkia pääsivät kurssilaiset kokeilemaan, ja olivat kyllä varmasti hyvin erilaisia ajettavia. Peruutusharjoituksissa Ossi oli aluksi vähän tahmea ja jumitti aasimaiseen tapaansa paikallaan, ja sen kanssa harjoitteleva kurssilainen pyysi minua näyttämään kerran, miten peruutus Ossin kanssa toimii.
Nyt uskallan tänne hyvin privaattiin (tai ainakin melkein privaattiin) blogiini tunnustaa, että olin lyhyen hetken hyvin varma, ettei Ossi peruuta minun pyynnöstäni askeltakaan. 😀 Hevosten kanssa homma on tuttu ja olen harjoitellut sitä paljon, mutta Ossi on kyseenalaistanut vuosia sitten jo valmiiksi kyseenalaisen auktoriteettini orivuosiensa aikana niin monta kertaa, etten ole oikeasti välillä yhtään varma siitä, onko sillä juuri minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan. Me tulemme toimeen keskenämme, selviämme arjesta ongelmitta ja voimme tehdä hauskoja juttuja yhdessä, mutta minusta tuntuu silti, että olemme nokkimisjärjestyksessä aika lailla samalla viivalla. Me olemme kuin kaksi aasia, jotka syövät korvat luimussa samalla heinäkasalla; toinen voisi oikeastaan painua hittoon, mutta kun ei ihan kuitenkaan viitsisi alkaa komentamaan, niin olkoon nyt siinä, mokoma muuli… Tämä voi olla vain typerä mututuntuma, mutta näin ihan oikeasti ajattelen Ossista ja usein tuntuu, että sillä on minusta sama fiilis. Pakkohan se peruutus oli kuitenkin näyttää, ja lähdin pyytämään peruutusta aluksi vain näyttämällä raipalla merkin, kuten olin juuri opettanut… Ja Ossi peruutti heti. Sen ryhti nousi, silmiin ilmestyi eloa, se kuunteli ja teki juuri sen mitä pyysin. Se ei kavahtanut taaksepäin kauhuissaan tai laahustanut tylsistyneenä, vaan se peruutti oikein asiallisesti ja jäi odottamaan lisäohjeita. Se oli ehkä yksi parhaista hetkistäni aasinomistajana, sillä rakas pikkuaasini – heinäkasaani ryöväävä muulinperkele – osoitti ihan oikeasti kuuntelevansa ja kunnioittavansa minua.
Nyt iski kuitenkin kesken kirjoituksen väsymys ja punainen lanka alkaa kadota, joten näihin kuviin ja tunnelmiin unia ja ihanaa heinäkuuta kaikille lukijoille!
♥: Kitty