Myönnän lukevani silloin tällöin Hevostalli.netin foorumia. Enimmäkseen siellä on turhia ja negatiivisia juttuja, mutta toisinaan siellä keskustellaan oikeasti hyvistä aiheista ja sellaisista asioista, jotka hevosmaailmaa milloinkin puhuttavat. Olen tosi huono seuraamaan uutisia, mutta hevosmaailman uutisista pysyy melko hyvin ajan tasalla, kun lukaisee joskus foorumin otsikoita läpi. Joskus löydän sieltä myös inspiraatiota kirjoittamiseen, ja kun heräsin tänään vapaana aamupäivänä ilman kelloa ennen seitsemää enkä saanut enää unta, lukaisin huvikseni muutaman keskustelun läpi.
Eniten ajatuksia herätti arkoja ratsastajia koskeva viestiketju. Olen opettanut tunteja pitäessäni paljon arkoja ratsastajia ja koen sen olevan jopa jonkinlainen vahvuuteni, kun puhutaan erilaisista oppilaista, joten aihe kiinnosti ihan jo senkin takia. Opetan oikeastaan kaikkein mieluiten juuri sellaista ratsastajaa, jota joko ratsastaminen tai jokin muu asia hevosten kanssa jännittää, koska silloin osaan olla opettajana paljon rauhallisempi ja rennompi itse. Ratsastaja tarvitsee tunnilla jonkun, johon luottaa ja joka rauhoittaa tilannetta silloin kun luotto hevoseen ei ole vielä kunnossa, ja sellaisen roolin omaksuminen on tuntunut luontevalta siitä asti, kun aloin pitää tunteja.
Hevostalli.netissä moni oli kuitenkin sitä mieltä, että arka ihminen ei kuulu hevosten pariin. Heidän tulisi löytää itselleen laji, joka ei jännitä ja joka tuntuu helpolta, eikä hakeutua sellaisen asian pariin joka pelottaa. Vastanneista muutama oli ehkä jopa opettaja tai ohjaaja, joka koki aran ratsastajan opettamisen jotenkin työlääksi ja piti heidän edistymistään liian hitaana, koska jännitys häiritsee oppimista.
Moni keskusteluun osallistunut arka ratsastaja tuntui olevan sitä mieltä, että opettajilta on vaikea kysyä apua, jos ratsastus jännittää. Tätä oli tosi surullista lukea, koska meidän tallilla pyritään tunneilla (ja muutenkin talliyhteisössä) siihen, että jokainen uskaltaisi kysyä mieltä askarruttavista asioista ja sanoa suoraan, jos vaikka pelottaa tai on epävarma jostain. Tunnilla pitää olla turvallinen ilmapiiri. Se on arkojen ja ihan jokaisen ratsastajan kohdalla peruspalikka, jonka päälle varsinainen tunti sitten rakentuu. Turvallisuus koostuu hevosista, opettajasta, muista tuntilaisista ja ympäristöstä, ja opettaja on näistä asioista se, joka pystyy olemuksellaan ja käytöksellään vaikuttamaan siihen, että nuo kolme muuta eivät aiheuta ratsastajalle turvattomuuden tunnetta.
Opettajan oikeanlainen suhtautuminen on aran ratsastajan kohdalla kultaakin kalliimpaa. Ratsastaja ei ole hidas oppimaan siksi, että hän olisi laiska, tyhmä tai muuten vaan kehityskelvoton. Kun ihmistä jännittää jokin asia, oppiminen vaikeutuu huomattavasti, oli kyseessä miten yksinkertainen asia tahansa. Keskittymiskyky voi olla hukassa, tehtävien muistamisessa voi olla ongelmia ja vaikka opittu uppoaisikin jollain tasolla tajuntaan, sen toteuttaminen käytännössä voi olla haastavaa. Opettajan on ymmärrettävä, että tällaiselle ratsastajalle voi olla todella tärkeää aluksi vaikka vain kävellä ympäri kenttää niin, että hän muistaa samalla hengittää, ja kun se sujuu, vaikeusastetta voidaan ehkä lisätä sen verran, että hevonen pysäytetään muutaman kerran kierroksen aikana.
Opettajan pitää osata vaatia ja haastaa ratsastajaa oppimaan uutta, mutta jos ratsastaja jännittää niin paljon, että kroppa ja mieli ovat ihan lukossa, tärkeintä on ensin saada ratsastaja rentoutumaan. Asioita voi tehdä aluksi hitaasti, rauhallisessa tempossa ja etenkin yksityistunnilla niin, että opettaja on ratsukon vieressä ja kertoo rauhassa ja yksinkertaisesti, mitä harjoitusta tehdään. Opettaja tarvitsee aran ratsastajan kanssa paljon hyvää ihmistuntemusta, koska hänen tehtävänsä on tunnistaa se hetki, milloin ratsastaja on valmis ottamaan uusia haasteita vastaan. Jos aran ratsastajan työntää liian aikaisin mukavuusalueen reunan yli, hän saattaa jäädä entistä itsepintaisemmin mukavuusalueelleen ja jännittää asioita entistä enemmän. Opettajan tehtävä on vaatia asioita niin, että ratsastaja kokee pystyvänsä toteuttamaan ne jännityksestään huolimatta.
Joku kommentoi tuohon keskusteluun, että arka ihminen ei voi edetä ratsastuksessa pitkälle. Luulisin tämän tarkoittavan kisatuloksilla mitattavaa edistymistä, koska todella harvoin muistetaan, että jokaisella on omat tavoitteet, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä kisaamisen kanssa. Yksi tuttuni, jolla oli hevosen kanssa huonoja kokemuksia ja jota jännitti paljon, sanoi kerran, että hänen tavoitteensa on päästä hevosensa kanssa kiertämään pelto ympäri käynnissä. Kun hän saavutti sen tavoitteen, olin todellakin sitä mieltä, että hän on päässyt ratsastuksessa pitkälle. Edistyminen voi tapahtua joidenkin kohdalla pitkin harppauksin, toiset tarvitsevat pieniä askeleita eteenpäin ja välillä taaksekin päästäkseen lopulta perille… Ja tiedättekö mitä? Kumpikin tapa on ihan yhtä hyvä, molemmilla saavuttaa jossain vaiheessa määränpäänsä.
On olemassa ratsastajia, joilla suurin edistymisen mittari on oman itsensä voittaminen erilaisten haasteiden edessä. Haaste voi olla koulu- tai esteradan suorittaminen, mutta yhtä lailla se voi olla vaikka käyntilenkki maastossa, uudella hevosella ratsastaminen tai ylipäätään hevosen selkään nouseminen ja siellä rentoutuminen. Se, että tavoite kuulostaa pieneltä, ei tee siitä yhtään huonompaa tai kunnianhimottomampaa tavoitetta. Sen saavuttaminen on yhtä suuri onnistuminen kuin minkä tahansa muun tavoitteen, ja juuri nämä pienet tavoitteet tekevät ihan joka ainoasta harrasteratsastajastakin tavoitteellisen ratsastajan, vaikka kisakentille ei olisi koskaan mitään aikomustakaan päätyä.
Jokainen arka ratsastaja voi omalta kohdaltaan vastata siihen, miksi haluaa harrastaa hevosia, minulla on vain omakohtainen näkemys asiasta. Olen itsekin jännittänyt ja pelännyt monia asioita matkani varrella, ja uusia haasteita tulee aivan taatusti vastaan jatkossakin, mutta edelleen se jokin vetää rakkaan lajin pariin ja kannustaa jatkamaan, vaikka kuinka pelottaisi. Olen aina rakastanut hevosia, ja niiden kanssa oleminen on ollut kaiken sen pelon ja jännityksen arvoista, jota olen matkan aikana kokenut. En ole koskaan halunnut kisata tosissani, mutta pidän itseäni silti tavoitteellisena ja edistyvänä ratsastajana. Haluan oppia ratsastamaan paremmin, ymmärtämään hevosen liikettä ja kehittämään sitä, ja etenemisvauhti on juuri se, missä satun asioita oppimaan. En ole edistynyt neljässätoista vuodessa samalla tavalla kuin monet kaverini, jotka tähtäsivät kisakentille, mutta tapoja on monia ja omalla matkallani olen kulkenut itselleni sopivaa vauhtia, maisemat vaihtuvat ja matka pysyy mielenkiintoisena.
Teksti venyi pidemmäksi kuin ajattelin ja olisin voinut kirjoitella tästä vaikka postaussarjan, mutta eiköhän tässä ollut jo tarpeeksi inspiraation purkamista yhdelle aamulle. Tekstin tarkoitus ei tosiaan ollut alun perin mainostaa, mutta koska voin tehdä sen aiheessa pysyen ja samalla kaveria auttaen, laitan loppuun vielä linkin Olenkorento-yrityksen sivuille. Jos Pirkanmaalla asuvat hevostelijat kaipaavat apua jännityksensä käsittelyyn ja siitä ylipääsemiseen, suosittelen lämpimästi tutustumaan sivuihin ja ottamaan Olenkorennon Anuun yhteyttä!
♥: Kiti