Kuten varmasti moni hevoseton, tunnen silloin tällöin pienen kateuden pistoksen niitä kohtaan, joilla on mahdollisuus omaan hevoseen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Mahdollisuuksia ovat tietysti valmentautuminen, hevosen asioista päättäminen ja niihin vaikuttaminen, kilpaileminen ja niin edelleen, mutta eniten näistä mahdollisuuksista haaveilen erityisen suhteen luomisesta omaan hevoseen. Tällaisen suhteen voi toki saada aikaiseksi myös hoito- tai vuokrahevoseen, mutta sen kanssa ei ole yhtä helppoa katsoa tulevaisuuteen kuin oman. Toisen ihmisen omistaman hevosen kanssa ei voi suunnitella asioita samalla tavalla kuin hevosen, jonka tulevaisuudesta on itse vastuussa, ellei kohtalo puutu peliin esimerkiksi sairauden tai loukkaantumisen muodossa.
Kateuden piikki on yleensä lyhyt, sillä ihmiset, joiden touhuja omien hevosten kanssa seuraan päivittäin, ovat minulle todella tärkeitä ja olen vilpittömän onnellinen ihan kaikkien heidän puolestaan siitä, että he ovat löytäneet omat hevosensa. Jäljellä jäävä tunne on vain haikeus, hiljainen suru siksi, että omien valintojeni vuoksi oma hevonen ei tule olemaan minulle mahdollinen haave lähitulevaisuudessa, ellei jotakin ihmettä tapahdu. Koska olen kuitenkin tehnyt valintani itse, ja kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tiedän niiden olevan oikeita, haikeuden seurana on myös rauhallista hyväksyntää. Tämän tien olen valinnut, olen ollut valmis vaihtamaan yhden unelman toiseen, joka saattaa joskus myöhemmin auttaa toteuttamaan haavetta omasta hevosesta.
Hevosettomana en ole koskaan sidottu vain yhteen hevoseen. Minulla on mahdollisuus oppia lukuisilta erilaisista ratsuilta ja kohdata jokainen hevonen avoimin sydämin ja valmiina antamaan kaikkeni aina uudelle hevosystävälle. Vuodenvaihteen jälkeen olen vihdoin ymmärtänyt, että valinta pysyä hevosettomana avaa muita mahdollisuuksia, ja yllättäen ratsastusmotivaationi on kasvanut valtavasti. Olen ratsastanut mahdollisimman paljon sekä töissä että vapaa-ajalla, ja lisäksi olen tehnyt ahkeraa ajatustyötä ratsastuksen suhteen iltaisin ennen nukahtamista. Olen lyhyessä ajassa oppinut ihan valtavasti uutta, tai ehkä olen vain vihdoinkin onnistunut avaamaan lukitun portin mielestäni, jonka takana uudet opit ovat odottaneet kärsivällisesti sitä, että olen valmis päästämään ne sisään. Minulla on ollut usein vaikeuksia pitää omat tunteet kasassa ratsastaessa, mutta nykyään se sujuu paljon paremmin. Olen rohkeampi, uteliaampi ja ennen kaikkea luotan itseeni hevosen selässä paljon aikaisempaa enemmän. Vihdoinkin tuntuu, että ratsastukseni on tavoitteellista, ja voin oikeasti kehittyä taitavaksi ratsastajaksi, jos vain teen tarpeeksi töitä sen eteen.
Tajusin myös toisen asian, kun vuosi vaihtui uuteen. Vaikka minulla ei ole hevosta, jonka kanssa voisin katsoa kohti tulevaa, on elämässäni silti eräs eläinystävä, jonka seurassa on toivottavasti vielä pitkä matka edessä, ja sen matkan suunta on täysin minun valittavissani. Uusin ajatuksin ja suunnitelmin suuntasin oman Ossini luokse, ja vuoden treenitauon jälkeen teimme ensimmäistä kertaa töitä yhdessä. Olemme nyt treenanneet tämän vuoden sisällä lähemmäs parikymmentä kertaa, ja päätin aloittaa kaiken aivan nollasta. Liian kauan olen selitellyt ja antanut muiden selittää Ossin haluttomuutta liikkua sillä, että se on aasi. Aivan liian kauan olen antanut monien virheliikkeiden ja käytösongelmien mennä ohi kädenheilautuksella siksi, että se on aasi. Ensimmäistä kertaa ikinä lähdin työstämään Ossia samaa kautta kuin hevosia, ja lähdin rakentamaan sen hyvinvointia uudestaan oikeanlaisen kehonkäytön kautta. Aasilla on ihan yhtä suuri oikeus ja tarve liikkua oikein päin ja käyttää kroppaansa tehokkaasti kuin hevosellakin, eikä Ossi ole poikkeus.
En todellakaan syytä itseäni siitä, etten ole tehnyt Ossille oikein liikkumisen pohjaa jo silloin kymmenen vuotta sitten, kun aloin sitä hoitamaan. En olisi ikimaailmassa osannut rakentaa itsekseni oikein liikkuvaa ja kropassaan viihtyvää kavioeläintä, mutta nyt minusta tuntuu, että pystyn korjaamaan tilanteen. Minulla on onneksi nykyään valmentaja apunani, erittäin osaava hevosihminen, joka on opettanut minulle enemmän kuin kukaan muu koskaan, ja nyt olen aivan varma, että voin vielä saada oman pienen Ossini oikeasti voimaan hyvin sekä fyysisesti että henkisesti. Olemme olleet Ossin kanssa jo yhdellä tunnillakin, ja aiomme jatkaa töitä maasta käsin itsenäisten treenien lisäksi valmentajan valvonnassa aina tilaisuuden tullen.
Ossilla on rajoituksensa etenemisen suhteen, vaikka ne eivät olekaan toistaiseksi vielä vaikuttaneet treenaamiseen. Sillä on löysät takapolvet, jonka vuoksi sen takasia pitää vahvistaa ajan kanssa kaikessa rauhassa. On mahdollista, että polvet kipeytyvät treenistä jossain kohtaa. Ossi reagoi epämukavuuteen, kuten esimerkiksi huonoon säähän, herkästi vetämälle selkänsä jumiin, ja jos se jumittaa selkänsä, se ei liiku tarhassa juuri ollenkaan. En ole lähtenyt vaatimaan siltä vielä mitään suurta ja ihmeellistä, ja treenikerrat ovat olleet pituudeltaan 15-25min, josta lisäämme kaikessa rauhassa treenin pituutta ja tehoa. Ossi on tällä hetkellä myös todella lihakseton, eikä sillä ole minkäänlaista kestävyyskuntoa. Pidän kuitenkin hyvänä valintaani jättää se vuodeksi pihatontuksi, sillä sinä aikana sen kaikki mahdolliset treenaamisesta aiheutuneet jumit ovat kadonneet, ja meillä on uuden treenin pohjana mahdollisimman tyhjä taulu – voimme aloittaa alusta.
Eikö se ole ihan hyvä uuden vuoden lupaus, uusi alku? Sen me olemme Ossin kanssa saaneet, ja sitä aiomme todellakin hyödyntää… Kuka tietää, ehkä minulla on ensi vuonna tähän aikaan aasi, joka esittää maasta käsin piaffea?
– Kitty ja Ossi