Viime postauksen jälkeen on tapahtunut paljon, mutta ei tällä kertaa omassa pienessä kuplassani, vaan ihan koko maailmassa. Korona on pistänyt sekä yhteiskunnan että yksittäiset ihmiset sekaisin (vessapaperia, suomalaiset, kertokaa joku ihan tosi että miksi?), eikä ole omakaan ala välttynyt koronan vaikutuksilta… Tein eilen oman pääkoppani kannalta tärkeän päätöksen, ja poistin Facebookin kännykästäni. Jos kiinnostaa, voin käydä lukemassa koronahysteriaa pöytäkoneelta, mutta en tarvitse sitä arkeeni ja kulkemaan koko päivän taskussani. Instagram on toistaiseksi säilynyt vielä aika harmittomana, ja sinne päivitän aasinpotkima-tilille mahdollisimman ahkerasti ja postauksia onkin ollut lähes päivittäin. Kannattaa laittaa seurantaan, jos ihan tavallinen arki ei niin tavallisten hevos- ja aasikavereiden kanssa kiinnostaa.
Facebookin poistaminen korona-päivitysten välttämiseksi ei ole vallitsevan tilanteen pakenemista ja vähättelyä, vaan tervettä järkeä. En koe saavuttavani sillä yhtään mitään, että lisään somen kautta sitä pelkoa ja ahdistusta, jonka tilanne on minussa herättänyt, enkä yksinkertaisesti edes halua tietää kaikkea, mitä joku ministeri tai muu virkamies on sanonut, tai mitä mieltä naapurin Ville-Petteri on käsidesin hinnasta. Koronan suhteen osasin ahdistua ihan omatoimisesti, se ei kaivannut varsinaisesti herättelyä levittyään maailmanlaajuiseksi toisin kuin esimerkiksi ilmastonmuutos, joka tietysti huolestutti jo kauan aikaa sitten, mutta johon heräsin ihan kunnolla vasta silloin, kun eräs koomikko kirjoitti postauksessaan kysymyksen: ”Milloin näit viimeksi varpusen?” Niin. Linnut, joita muistan lapsuudessani olleen kymmeniä joka ikisessä pusikossa ja pensaassa, ovat kadonneet lähes kokonaan ilmastonmuutoksen takia. Ilmastonmuutoksen kannaltahan korona on oikeasti hyvä juttu. Matkustelun tuomat saasteet vähenevät karanteenien takia, turhempien hyödykkeiden ostelu romahtaa kun säästetään vessapaperiin ja jauhelihaan, kotoa ei uskalleta poistua ja ennen kaikkea luontoa kuormittavimman eläinlajin pääluku pienenee… Jos tästä tilanteesta nyt jotain hyvää pitäisi repiä, ehkä ei pidä, ettei kukaan suutu. Ei tässä oikeasti ole mitään hyvää, mutta jostain on positiivista revittävä että jaksaa.
Lupasin viime postauksessa kertoa blogissa, miten Faron ajo-opetus etenee. Aloitin sen kanssa ajotreenit noin kaksi viikkoa sitten, ja nyt ollaan ajettu oikeasti kärryillä kahdesti. Toisaalta Faro on helppo hevonen opettaa ajolle, se on todella hyvin ratsukoulutettu eli tuntuma on erittäin tuttu ja sillä on myös ohjasajettu etenkin ympyrällä paljon, ja se on siinä tosi osaava. Toisaalta se on taas aivan älyttömän vaikea opetettava, koska en ole milloinkaan kohdannut tuollaista hevosta, jossa olisi samalla tavalla herkkyyttä, älykkyyttä, kuumuutta ja varautuneisuutta kuin Farossa. Se on kuin pommi, kirjaimellisesti: jos virität sen oikein, se toimii ja tikittää niin sujuvasti kuin haluat, mutta jos tökkäät väärää piuhaa, se räjähtää käsiin. Ajaessa on tullut erittäin selväksi jo takaa-ajaen ilman kärryjä Faron herkkyys ja hyvin dramaattinen tapa reagoida kaikkeen mikä jännittää, mainittakoon nyt vaikka se kerta, kun tämä ajaja liukastui kesken ajon ja lensi turvalleen… Ei siinä mitään, Faro hypähti vain vähän ja jäi odottamaan, nousin sitten ylös ja jatkoin matkaa… Noin viiden metrin päästä päädyin taas turvalleni. Faro järkyttyi tuosta tilanteesta niin paljon että alkoi täristä, ja koska polveeni kohosi mainio mustelma kahden kaatumisen vuoksi, talutin sen tallille kaikessa rauhassa ja pyysin toista kuskia ohjaksiin sillä kertaa, että Faro saa hyvän kokemuksen. Haasteita on siis ollut, mutta päästiin siihen asti, että laitettiin kärryt perään.
Meillä on aina kaksi taluttajaa apuna, kun opetetaan hevosta kärryjen eteen. Farolle taluttajat ohjasajossa olivat uusi juttu, joten ensin mentiin lenkki ilman kärryjä niin, että olin itse ohjissa ja taluttajat kulkivat Faron vieressä. Sen jälkeen valjastettiin Faro, itse en osannut tehdä oikein mitään, koska jännitin niin paljon… Tiedättekö, kun on odottanut jotakin ihan älyttömästi, ja sitten kun se on oikeasti tapahtumassa, ei pysty olemaan sekuntiakaan paikallaan? Sellainen oli fiilis, koska siitä asti kun möläytin, että haluan opettaa Faron ajolle, olen odottanut enemmän kuin mitään muuta että pääsen istumaan sen kärryille. Olin varautunut pahimpaan, koska olin paikalla pari vuotta takaperin, kun Farolle kokeiltiin ensimmäisen (ja silloin ajattelimme, että myös viimeisen) kerran kärryjä perään. Se sai hirveän slaagin ja rallitti kärryt perässään pientä ympyrää keskellä pihaa, ja vaikka lopuksi pääsimme pienen pätkän kärryjen kanssa ilman ruumiita ja ympäristötuhoja, se oli aivan tuhoon tuomittu yritys. Nyt olin kuitenkin varovaisen toiveikas. Olin tehnyt pohjat ajolle paljon paremmin kuin viimeksi teimme, meillä on Faron kanssa nykyään todella paljon paremmat välit kuin noihin aikoihin ja luotto omiin ajotaitoihini on kasvanut viimeisen vuoden aikana sen verran, että tunsin kaikesta huolimatta handlaavani tilanteen, jos jotain sattuisi.
Ensimmäinen ajokerta meni todella hyvin. Faro lähti liikkeelle rauhallisesti, vaikka kärryjen laittaminen jännitti, ja ajoimme pienen lenkin erittäin asiallisesti. Valjastuspaikalle palatessa tuli pieni tilanne, joka sai alkunsa joko aisasta tai Faron reaktiosta taluttajiin, mutta siitäkin selvittiin ja päästiin lopettamaan hyvään suoritukseen. Seuraavana päivänä ajettiin toinen lenkki, ja vaikka Faro oli edellistä kertaa jännittyneempi, lenkki sujui ihan hyvin. Toisella kerralla puhalsi jäätävä myrskytuuli ja moni hevonen oli muutenkin vähän lentoon lähdössä, ja sattuipa olemaan vielä perjantai 13., joten siihen nähden kaikki meni ihan tosi kivasti.
Tänään lähdin tyhjentämään pääni kaikista maailman ajatuksista Faron kanssa maastoon. En ole ratsastanut sillä moneen viikkoon eikä ole kukaan muukaan, mutta pihasta lähdettiin pitkin ohjin ja erittäin rennosti pärskähdellen. Kävelimme ensin ihan kaikessa rauhassa metsälenkin, ja sen jälkeen kävimme vielä tiellä toisen lenkin. Tarkoitus oli alunperin vain kävellä, mutta koska Faro oli niin rento ja liikkui niin hyvin, kysyin siltä tiellä, haluaisiko se hölkätä. En lähtenyt pyytämään siltä mitään erikoista. Otin sen pohkeiden väliin ja tuntumalle kuin tekisin kärryillä ohjilla ja aisoilla, kannustin takapäätä ja annoin hevosen edetä isoa, rentoa ravia samalla kun istuin itse kevyessä istunnassa ja rohkaisin Faroa venyttämään selkäänsä ja kaulaansa. Päästeltiin muutama pätkä näin kaikessa rauhassa, Faro ei yrittänyt kiihdytellä luvatta kertaakaan ja liikkui tosi hyvin ja mielellään, eikä hidastaessa tarvinnut kuin kerran pyytää, kun islantilainen herrasmies jo alkoi himmailla vauhtia, vaikka menohaluja olisi selvästi ollut. Lenkin jälkeen Faro oli rento ja tyytyväinen, ja omakin mieli oli paljon kevyempi. Tällaista ratsastusta me voisimme harrastaa enemmänkin.
Huomenna Faro pääsee taas iltapäivällä kärryjen eteen. Maanantaina joudun miettimään omaa arkeani vähän uusiksi ainakin vähäksi aikaa, mutta huomenna kaikki on vielä hetken kuten ennenkin… On vain maailman paras työpaikka, maailman paras Faro ja maailman parhaat ystävät, juuri tällä hetkellä en halua ajatella elämääni ilman mitään noista kolmesta.
– Kitty