“Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan, en silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan”

Postauksen kuvat ovat Ajalta Ennen Omaa Järjestelmäkameraa, koska olen eri osoitteessa kuin uudempi kovalevyni, ja kuvat ovat siksi todella vanhoja… Kaksi ensimmäistä on noin 10 vuoden takaa minulle erittäin rakkaasta paikasta, viikinkisaari Birkalta Ruotsista, ja viimeisessä kuvassa hetki, jota muistellessa tulee hyvä mieli ja jonka sain jakaa rakkaan hevosystävän kanssa.

Viime aikoina olen tajunnut paljon asioita. Noin kuukausi sitten huomasin, että nenäni on vinossa. Se murtui ollessani neljä, mutta en ole aikaisemmin tajunnut sen olevan oikeasti vino. Lisäksi olen ymmärtänyt, että Faro on tärkein hevonen, joka minulla on koskaan elämässäni ollut. Se on käynyt vierelläni läpi sellaisia asioita, joita en ole minkään muun hevosen kanssa kokenut. Kolmanneksi olen yhtäkkiä alkanut kohtaamaan ympärilläni olevat ihmiset eri tavalla ja nähnyt heidät täysin uusin silmin. Minulla on ympärilläni valtavasti rakkaita ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla ja joiden tukeen voin luottaa silloinkin, kun en itse ole jaksanut olla samalla tavalla heidän tukenaan. Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä olen vihdoin myöntänyt itselleni, että olen jo pidempään sairastanut masennusta ja työuupumusta.

Masennus on kirosana. Masentunut ihminen pelkää tulevansa leimatuksi huonommaksi, epäonnistuneeksi, avuttomaksi ja jäävänsä yksin tavallisen arjen ulkopuolelle. Kaikki nämä tunteet läpikäyneenä voin todeta, että asia ei oikeasti ole näin, vaan nämä asiat ovat vain osa masennuksen luonnetta. Sairaus on vaikuttanut arkeeni jo pidemmän aikaa, en ole vain antanut itselleni lupaa pysähtyä ja kohdata sitä, koska pelko sanan sanomisesta ääneen on tuntunut liian suurelta. Diagnoosin jälkeen en olisi enää minä, tällainen tavallinen, vähän hassu ja erittäin vilkkaalla mielikuvituksella varustettu heppatyttö, vaan henkilö, jolla on masennus. Henkilö, joka syö lääkkeitä. Henkilö, joka käy terapiassa. Yritin jaksaa niin kauan, että masennuksen kaveriksi tuli työuupumus, joka vei lopulta siihen, että kaikki pysähtyi. Silloin oli pakko vetää hetki happea ja olla paikallaan, vaikka ensimmäiset päivät tuntui siltä, että mikään ei helpota ja kaikki on paskaa.

b1

Pysähtymisestä on nyt neljä viikkoa. Olen levännyt, tehnyt vain kivoja juttuja, ajatellut, puhunut, itkenyt ja lopulta myös nauranut. Vähitellen halu palata töihin on kasvanut niin paljon, että tällä hetkellä tunnen olevani valmis jatkamaan töitä heti, kun saan siihen tilaisuuden. Jonkin täytyy kuitenkin muuttua, ja se jokin on se, että opettelen pitämään omasta jaksamisestani parempaa huolta. Aikaisemmin pelkäsin, että masennusdiagnoosin myötä ihmiset leimaavat minut jotenkin erilaiseksi eivätkä arvosta minua sellaisena kuin sairauden alla olen, mutta on ollut hienoa huomata olevani väärässä. Ainoa, joka minua ei oikeasti ole arvostanut ja joka on eristänyt minua leimattuun diagnoosilokeroon, olen minä itse. Minä itse olen myös se, joka ei antanut minulle lupaa levätä tarpeeksi, hidastaa kun siltä tuntuu ja olla juuri sellainen kuin olen, vaatimatta jatkuvasti liikaa. Minä itse tein itselleni tämän, enkä haluaisi antaa sitä itselleni koskaan anteeksi.

Sitten oli kuitenkin se hetki, kun tajusin, että minun täytyy oppia olemaan itselleni armollinen, meidän kaikkien pitäisi oppia tekemään niin omalla kohdallamme. Se henkilö, joka veti itsensä ihan loppuun ja antoi ahdistuksen vallata mielensä, oli tämä sama henkilö, joka tätä tekstiä kirjoittaa, mutta jolla ei ollut vielä samanlaista myötätuntoa itseään kohtaan, jota nyt tunnen. Minun on koko ajan helpompi hyväksyä asiat, jotka aikaisemmin koin puutteiksi ja vioiksi. Tällaisen introvertin, erityisherkän minän kanssa eläminen ei ole aina helppoa, ja koska en osannut kuunnella noita herkempiä ja hiljaisempia osiani tarpeeksi, päädyin tähän tilanteeseen. Olen erittäin onnellinen, että minussa on sellaista herkkyyttä, joka voi pahimmillaan vetää minut todella synkkiin vesiin henkisesti, mutta joka antaa minulle parhaimmillaan kullanarvoisia työkaluja esimerkiksi hevosten ja toisten ihmisten kanssa. Toisten tunteet ja ajatukset vaikuttavat minuun vahvasti, ja jos osaan pitää ne erillään omista tunteistani, ne ovat valtava vahvuus työssäni ja sosiaalisissa suhteissa. En myöskään suostu enää koskaan lokeroimaan itseäni ujoksi tai hiljaiseksi, jos en saa sanaa suustani; se on minun tapani toimia, ja mieluummin olen harkitsevainen kuin höläytän heti ensimmäisen asian, joka päähäni pälkähtää.

b2

Nämä neljä viikkoa olen keskittynyt pääasiassa itseeni, koska en ole koskaan aikaisemmin näin määrätietoisesti sitä tehnyt. Olen keskittynyt voimaan paremmin, ja olen tutustunut omaan persoonaani, luonteenpiirteisiini ja käytösmalleihini niin laajasti kuin itsekseni olen osannut. Aloin myös kuunnella äänikirjana kirjaa erityisherkkyydestä, ja löysin jonkinlaisen hassun sopusoinnun mieleni ja kroppani välille. Tuntuu, että kannan itseni ihan vain kävellessä paljon paremmin kuin aikaisemmin, koska minulla on ihan hyvä olla itseni kanssa. Katsoin eilen kasvojani peilistä, ja hymyilin, koska hymy ylettyy nykyään silmiin asti. Uskon, että tämän kropan sisällä voi asua hyvinkin onnellinen pieni ihminen, kunhan asiat ovat kunnolla tasapainossa ja elämän arki alkaa taas hahmottua.

Erityisherkkyyden ymmärtäminen on auttanut ymmärtämään myös sitä, miksi tietynlaiset hevoset tekevät minuun niin suuren vaikutuksen ja miksi niistä tulee niin tärkeitä. Myös muissa eläinlajeissa kuin ihmisessä on eri tavalla herkkiä yksilöitä, ja kun ajattelen hevoshistoriaani taaksepäin, jokainen minulle todella tärkeä hevonen on ollut jollakin tavalla erityisen herkkä. En ole koskaan rakastanut mitään hevosta pelkästään sen ratsastettavuuden vuoksi, vaan suurin asia ainutlaatuisten ystävyyksien syntymisessä on ollut se, mitä näen katsoessani hevosta syvälle silmiin. En ole koskaan ollut erityisen lahjakas ratsastaja, ja sen oppiminen on vaatinut ja vaatii edelleen todella paljon töitä, mutta hevosten korvien välin tulkitsemisen suhteen olen lahjakas.

Pari vuotta sitten löysin Farosta sellaista herkkyyttä, jota en ole koskaan millään muulla hevosella tavannut, ja jokin hevosessa veti minua selittämättömästi puoleensa. Se reagoi kaikkeen, mitä teen, tunnen tai ajattelen. Pystyn näkemään sen silmistä, minkälaisella energialla ja mielialalla olen tullut sen luokse minäkin päivänä. Sen pienet eleet ja liikkeet sanovat minulle, kun täytyy rentoutua, ottaa aikalisä arjesta ja olla hetki ihan rauhassa… Olemme neljän vuoden aikana oppineet tuntemaan toisemme niin hyvin, että pystymme molemmat peilaamaan toistemme tunnetiloja ja reagoimaan niihin tavalla, joka rauhoittaa toista. Faron uskomaton tunneherkkyys on auttanut minua jaksamaan arkea silloinkin, kun olen kuluttanut itseni loppuun ja kaikki on tuntunut liian raskaalta. Faron seurassa minua ei ole kuitenkaan koskaan väsyttänyt, sillä Faro on ollut minulle se hyväksynnän ja myötätunnon lähde, joka minun olisi pitänyt osata olla itselleni. Se ei koskaan vaadi minulta mitään, aseta minulle tavoitteita tai pyydä liikaa, ja opin toimimaan koko ajan paremmin myös Faroa kohtaan niin. Meillä on hyvä olla yhdessä, ja vaikka “soulmate”-termi on aina ollut mielestäni kliseinen ja typerä, Faro olisi minulle sellainen, jos haluaisin sitä jollain kliseisellä termillä kutsua.

Kun arki alkaa palautua normaalimmaksi, aion palata takaisin blogin pariin aktiivisemmin. Tavoitteeni olisi, että blogin sisältö muuttuisi aavistuksen ammattimaisemmaksi siinä mielessä, että postausten sisältö painottuisi enemmän työlleni ja treenaamiselle. Tietysti toiveita saa esittää muistakin aiheista ja lupaan niitä jaksamiseni mukaan toteuttaa, mutta haluan postata siitä, mikä minua nyt kiinnostaa, ja se on ehdottomasti työskentely hevosten parissa. Toivottavasti myös sille aihepiirille löytyy sitten lukijoita, mutta tällä kertaa aion kirjoittaa blogia siksi, että haluan ja se on mukavaa, en pelkästään muita varten. Lukijat ja kommentit ovat tietysti edelleen ihan yhtä tervetulleita.

♥: Kitty

b3

Comments 2

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.