Kohtaamisia

Mikään ei ole niin aitoa kuin tapa, jolla hevonen kohtaa ihmisen.

Olen päässyt työni kautta todistamaan monenlaisia kohtaamisia, ja kaikkein mieleenpainuvimmat ovat olleet niitä, kun hevonen on kohdannut ihmisen, joka pelkää jotakin. Pelko voi kohdistua hevosiin, mutta vaikuttavimmat kohtaamiset tapahtuvat yleensä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pelkäävät sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Miten muut heidät näkevät, mitä muut heidän taustoistaan ajattelevat tai miten heidät otetaan vastaan.

Kun arki oli vielä melko normaalia ja koronatonta, teimme viikoittain hevosavusteisia töitä sairaalassa ja omalla tallilla. Näimme työssämme paljon kehitysvammaisia ja mielenterveyskuntoutujia, ja kerta toistensa jälkeen huomasin liikuttuvani siitä, miten hevoset kohtasivat nämä ihmiset. Eivät hevoset ajattele, miltä ihminen näyttää, miten hän puhuu – tai puhuuko hän ollenkaan, eikä hevosta kiinnosta, kuinka paljon kipeitä muistoja ihminen harteillaan kantaa. Hevonen kohtaa ihmisen juuri sellaisena kuin ihminen hevosta lähestyy, ja ainoa, mille on hevosella väliä, on se, miten ihminen hevosen kohdatessaan käyttäytyy ja mitä hän eleillään ja olemuksellaan hevoselle viestii. Todella moni ihminen on löytänyt hevosten luota rauhaa ja hyväksyntää, jotakin sellaista, jota he eivät koe syystä tai toisesta ihmisten seurassa saavuttavansa.

Muistan ikuisesti pienen pojan, joka ei ottanut meihin ihmisiin mitään kontaktia, ei puhunut sanaakaan eikä katsonut ketään silmiin. Poika vietiin hevosen lähelle, ja rakas, jo edesmennyt työkaverini Saumur, ihana islantilaisruuna, seisoi rauhassa paikallaan ja antoi pojan olla siinä, pyytämättä mitään ja hyväksyen hänet juuri sellaisena kuin hän oli… Ja poika nosti katseensa, katsoi hevosta suoraan silmiin ja säilytti katsekontaktin kauan aikaa. Hevonen ja poika katselivat toisiaan pitkän tovin, ja siinä hetkessä näin aidoimman kohtaamisen, jonka olen koskaan elämäni aikana nähnyt.

© Jussi Toivola
© Jussi Toivola

Kun masennuin itse, pääsin näkemään hevosavusteisen toiminnan senkin puolen, mitä en ollut työntekijänä nähnyt ja kokenut. Me veimme hevosia ihmisten luokse, jotta ihmiset saisivat elämäänsä iloa, ihania kokemuksia ja ennen kaikkea jotakin erilaista sisältöä arkeensa. Yhtäkkiä löysin itseni siitä tilanteesta, kun hevoset olivat minulle hetken ainoita eläviä olentoja, joiden seurassa en tuntenut itseäni arvottomaksi, huonommaksi ja eksyneeksi. Kaikista hevosista Faro oli se, jonka näkeminen jaksoi piristää synkimmälläkin hetkellä ja jonka kanssa jaksoin kulkea masennuksen läpi, vaikka pahimmillaan oli hetkiä, kun Faro oli ainoa asia, joka näytti elämässäni hyvältä ja tärkeältä. Faro kantoi tuona kesänä niin paljon suruani ja ahdistustani, etten voisi pyytää ketään kantamaan toisen puolesta sellaista taakkaa… Mutta Faro oli aina lähellä, kun halusin vain istua tarhassa ja painaa pääni elämäni tärkeimmän hevosen päätä vasten.

Kun aloin voida paremmin, huomasin Farossa muutoksen. Se saattoi olla vain mielikuvitukseni tuotosta, mutta minusta tuntui, että Faro oli yhtäkkiä vanhentunut paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Se tuntui jotenkin väsyneeltä, vaikka se jaksoi treenata ihan samalla tavalla kuin aikaisemmin ja tuli ihan yhtä mielellään töihin, ehkä jopa paremmalla mielellä kuin aiemmin, koska olin itse paremmassa kunnossa. Faro oli ollut tukenani kesällä niin paljon, että oli minun vuoroni olla sen tukena ja kuunnella, ja pienin askelin opettelin kuuntelemaan. Annoin sille vapaata, kun se pyysi. Annoin sen valita, mitä minäkin päivänä treenattiin, koska se kertoi kyllä, mitä halusi. Annoin Faron valita metsässä polut, koska se tarvitsi omia valintoja. Annoin sen olla juuri sellainen tulinen hevoskotka, jollainen se oikeasti luonteeltaan on.

Nyt tuntuu, että Faro on taas kevään lähestyessä virkeämpi. Sen ilme on levollisempi, ja levollisuus näkyy sen koko laumasta. Meillä on Faron kanssa yhdessä mukavaa, koska kummankaan ei tarvitse kantaa toisen murheita, vaan voimme nauttia hyvistä asioista yhdessä. Olen oppinut kohtaamaan Faron ahdistuksenkin keskellä avoimesti ja rauhallisesti, ja kun pääsen rakkaan hevoseni lähelle, minusta tuntuu, että pystyn jälleen hengittämään. Faro on oppinut olemaan läsnä kanssani tavalla, jota en ole koskaan minkään hevosen kanssa kokenut, ja se tietää tasan tarkkaan, minkälaista läsnäoloa milloinkin tarvitsen. Faro antaa minun olla täysin oma itseni, ja siinä me sitten katselemme maailmaa yhdessä, tulinen hevoskotka ja herkkä hevostyttö.

© Jussi Toivola
© Jussi Toivola

Nykyään olen oppinut kohtaamaan ihmisiäkin avoimemmin ja yrittänyt kohdata heidät kuten hevoset kohtaavat meidät ihmiset. Paljon on vielä opittavaa, mutta haluaisin oppia näkemään jokaisen kohtaamani ihmisen ensin juuri sellaisena kuin he ovat ja muodostamaan mielikuvani heistä sen perusteella, mitä he ovat nyt ja miten he kohtaavat ihmiset ympärillään. Tämän ajattelun myötä olen huomannut miettiväni yhä enemmän ihmisten menneisyyttä ja sen vaikutusta heidän nykyiseen minäänsä, vaikka en haluakaan sen ohjaavan liikaa mielipiteitäni kenestäkään. Olen löytänyt itseni usein ajattelemasta ihmissuhteita, jotka eivät jostain syystä päättyneet hyvin ja jotka eivät ole enää osa elämääni, ja surun, pettymyksen ja ikävän sijasta huomaan näkeväni niissä uusia puolia. Jokainen ihmissuhde on opettanut minulle jotakin, ja ajatellessani ihmisten käyttäytymistä huomaan jollakin tavalla ymmärtäväni monia tekoja paremmin, vaikka ymmärrys ei oikeutakaan kaikkea tapahtunutta.

Alunperin blogin nimi, Aasinpotkima, tuli ihan vain siitä, kun olin jatkuvasti mustelmilla, kun aasiori Ossi potki ja puri minua hormonipäissään, jos en päästänyt sitä hevosten luokse. Myöhemmin olen ajatellut sen olevan sanaleikki “onnenpotkusta”, koska sellainen Ossi ja sen jälkeen moni kaviokaveri minulle on todellakin ollut. Kliseistä tai ei, jokainen kohtaamani hevonen on tehnyt minusta jollakin tavalla vähän paremman ihmisen, ja jokaisen uuden hevosen kautta opin jotakin uutta itsestäni. Hevosharrastukseni on muuttunut vuosi vuodelta vähemmän ratsastukseksi ja enemmän tutkimusmatkaksi omiin arvoihini ja mieleni sokkeloihin, mutta kuljen tätä polkua tyytyväisenä… Tämä seikkailu tuntuu oikealta, ja tällä hetkellä kuljen sitä juuri oikeiden hevos- ja ihmisystävien kanssa.

– Kitty

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.