“Your body hears everything your mind says”

Normaalisti kirjoittaisin Instagramiin, mutta koska tiedän, ettei teksti tule millään sopimaan sinne, päätin pitkästä aikaa kirjoittaa blogiin. Jonkun mielestä omista painajaisista kirjoittaminen voi olla liian henkilökohtaista ja ei-hevossomeen liittyvää, mutta itse näen tämän aiheen todella tärkeänä osana sitä, miten haluan hevosten kanssa olla ja tehdä. Ennen painajaisaihetta haluan kuitenkin kirjoittaa lyhyen johdannon aiheeseen.

Olen kirjoittanut tänne blogiin jo kauan aikaa sitten, kuinka selkäni on kipeytynyt ahdistuksen ja masennuksen myötä satunnaisesti, joko ennen ahdistuskohtausta tai sen seurauksena. Olen havainnut fyysisten ja henkisten vaivojen välisen yhteyden omalla kohdallani jo kauan aikaa sitten, mutta selkäkivut eivät poistuneet sitä mukaa, kun mieliala parantui. Nyt olen sitä mieltä, että masennus on ainakin toistaiseksi poissa, mutta selkäkivut eivät ja ne ovat vain pahentuneet viimeisen puolen vuoden sisällä. Nyt kun mieli on kirkkaampi ja motivaatio tehdä asioita kasvaa jatkuvasti, aloin vihdoin selvittää ongelmia selän kanssa, ensin lääkärissä ja eilen olin hieronnassa ensimmäistä kertaa elämässäni. (Joo, tiedän, oman kehonhuolto ei ole ollut ihan prioriteetti, kun täytyy huolehtia eläimistäkin…) Teki kipeää, mutta tunsin kuinka jumeja aukesi ja vaikka nyt onkin erittäin murjottu olo, yläselän liikkuvuus on silti jo nyt paljon parempi.

Meidän tallilla tehdään hevosille paljon erilaisia kehonhuoltoja. Perinteisen hieronnan ja fysioterapian lisäksi hevosia hoidetaan mm. Bowen-tekniikalla (tähän meillä on omassa talliporukassa ihan ammattiosaaja), akupunktiolla, kinesioteippauksilla ja vaikka millä, mitä nyt keksitään opetella ja kokeilla. Hevosten kanssa olen nähnyt aivan valtavia reaktioita sekä niiden kehossa että mielessä, ja koska hevoset ovat tunteissaan ja eleissään niin vilpittömiä, niiltä saatu palaute kertoo erittäin selvästi keho-mieli -yhteydestä ja niiden vaikutuksista toisiinsa. Keho vaikuttaa hevosellakin suoraan korvien väliin ja toisin päin, ja hevonen voi oireilla kehonsa jumi- ja kiputiloja esimerkiksi säikkymällä tai olemalla vihainen. Kun nämä kehon vaivat saadaan helpottamaan, hevonen saattaa muuttua täysin, eikä välittömästi parempaan suuntaan – eri tavalla (oli se paremmin tai huonommin) toimivan kehon mukana seuraa hämmennys ja epävarmuus omaa kroppaa kohtaa, ja koska eläin ei suoraan ymmärrä sen johtuvan vaikka hieronnasta, se saattaa reagoida siihen todella isostikin. Tavoitteena tietysti on, että lopulta lopputulos on rento, tyytyväinen ja hyvinvoiva hevonen, sekä keholtaan että mieleltään.

275170445_510691283747545_5505412603205005490_n

Silti, vaikka katselenkin näitä muutoksia lähes päivittäin, oman kehon ja mielen reagointi hierontaan pääsi yllättämään. Hieronta oli aamulla, ja pari tuntia sen jälkeen tunsin olevani kuin koomassa, halusin vain vaakatasoon ja nukkumaan. Iltapäivän edetessä olo muuttui unisesta koomasta ihan rehelliseen pahoinvointiin, ja yhtäkkiä tunsin pistävää kipua vasemmassa lonkassa. Lonkkaan ei ole muistaakseni koskaan sattunut aikaisemmin, ja yhtäkkiä se päätti olla kestämättä lainkaan sivuliikkeitä ilman kivuliasta vihlaisua. Käveleminen suoraan onnistui ongelmitta, mutta mikä tahansa sivuliike vasemmalla jalalla sattui, ja sattuu edelleen, ja uskon todellisen vian, tai ainakin yhden niistä olevan nimenomaan siellä.

Nukahdin illalla nopeasti, olin henkisesti ja fyysisesti aivan poikki. Heräsin kuitenkin jo puoli kahdelta niin rajuun painajaiseen, että siitä herääminen tuntui suorastaan siltä, että jouduin taistelemaan itseni hereille. Herättyäni tuijotin hetken henkeäni haukkoen tyhjyyteen, kunnes aloin itkeä aivan hallitsemattomasti ja koko kehoni vapisi. Ahdistuskohtaus oli rajuin koskaan kokemani, ja siitä rauhoittuminen kesti tunnin siitäkin huolimatta, että minulla oli onneksi vielä lääkkeet olemassa kohtauksia varten, vaikka niitä ei ole ollutkaan ainakaan puoleen vuoteen eikä koskaan noin rajuina.

Unessa lopetettiin yhtä minulle rakasta hevosta (joka on luojan kiitos oikeasti hengissä eikä sitä ole mitään syytä lopettaa). Lopetuksen syy ei ollut unessa selkeä, mutta jotenkin se liittyi siihen, ettei hevosen kouluttaminen onnistunut tai siihen ei ollut enää resursseja, en ole ihan varma. Eläinlääkäri oli pistänyt hevoselle jo yhden lopetuspiikin ja hevonen makasi maassa, mutta sen sydän ei lakannut lyömästä, joten eläinlääkäri antoi sille toisen piikin. Istuin maassa hevosen vieressä ja itkin, olin varma että hevonen nukahti toiseen piikkiin… Kului hetki, ja yhtäkkiä hevonen nousi ylös. Se nousi rauhallisesti, ravisteli itseään ja näytti levolliselta, iloiselta ja erittäin elinvoimaiselta. Halasin hevosta ja olin yhtä aikaa kauhuissani ja toiveikas. Jossain alitajunnassani tiesin, että hevosen elimistö on jo täynnä lopetusainetta, eikä sen voisi mitenkään antaa elää enää, mutta silti katsoin ystävääni, joka oli myös lopetuksessa mukana, ja kysyin “onko se pakko lopettaa?”. Ystävänikin itki, hän katsoi minua silmiin surullisesti hymyillen ja näytti myös järkyttyneeltä sanoessaan “kyllä on”. Eläinlääkäri tuli hevosen luokse antamaan vielä yhden piikin, ja äkkiä halusin pois paikalta. Sillä hetkellä olimme isossa trailerissa, hevonen makasi jälleen maassa, ja trailerin ovet olivat kiinni. Yritin paniikissa avata trailerin sivuovea, en halunnut nähdä, kun hevonen kuolee, mutta ovi ei auennut. Tässä kohtaa taistelin samaan aikaan herätäkseni, enkä tiedä, kuoliko hevonen lopulta.

Näen kohtalaisen paljon painajaisia, joten uni sinänsä ei järkyttänyt niin pahasti, vaikka tässäkin kirjoittaessa se nosti erittäin vahvoja tunteita pintaan. Eniten järkytti unen jälkeinen olotila, enkä usko hetkeäkään, että olisin reagoinut näin vahvasti, ellei kropassa tapahtuisi samaan aikaan isoja asioita. Unessa ollut lopetushetki oli osittain muisto oikeasta lopetustapahtumasta, jossa kipeän hevosen elimistö oli jo niin pysähtynyt, että lopetusaine ei vaikuttanut millään, ja hevosta lopetettiin ainakin puoli tuntia, piikki toisensa jälkeen. Tästä tapauksesta voin onneksi sanoa myös sen, että hevonen oli tässä kohtaa niin vahvasti lääkitty ja niin poissa omasta itsestään, että se tuskin tunsi enää yhtään mitään, se oli jo henkisesti poissa ja ainoa mikä yritti vielä pysyä tässä maailmassa, oli sen elimistö. Tämä hevonen ei unesta poiketen noussut välissä ylös, ei ottanut mitään kontaktia keneenkään, eikä ollut epäilystäkään, oliko hevosen aika nukkua pois.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina keino käsitellä vaikeita asioita, ja tämä asia tuntui siltä, että en halua enkä osaa käsitellä sitä yksin. Selän ongelmien ratkominen on vasta alussa, ja pelottaa ajatellakin, mitä tällä matkalla tulee vielä eteen… Silti matkan päämäärä on niin tärkeä, niin korvaamaton, että sitä kohti kuljen läpi vaikka miten monen kiven ja kallion. Nyt, kun mieli alkaa taas olla virkeä, saattaa olla, että kirjoittelen tänne blogiinkin välillä jotakin myös iloisemmista aiheista, saa nähdä. Jos tämä postaus herätti ajatuksia, ihan mitä tahansa, laittakaa ihmeessä palautetta kommenttikenttään, Instaan tai Faceen, jostain syystä juuri nyt sellainen vertaistuki olisi tosi paikallaan. ❤

– Kitty

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.