Hevosihmiset ovat hulluja. Tämän lauseen jälkeen voisin kirjoittaa melkein mistä tahansa hevosiin ja hevosmaailmaan liittyvästä aiheesta, mutta haluan kirjoittaa nyt ilmiöstä, joka on ollut koko hevosharrastushistoriani ajan olemassa ja johon törmään yhä edelleen etenkin somessa viikoittain.
Kun aloitin ratsastuksen, tuntihevosina oli hevosia, joille vain harvat oikeasti pärjäsivät ja vaikka nämä hevoset pukittelivat, ryöstivät ja olivat kamalia hoitaessa, jotkut ratsastajat tulivat niiden kanssa hyvin toimeen. Tällaisia ratsastajia ihailtiin, ja muistan itsekin tunteneeni valtavaa ylpeyttä, kun selvisin jonkun tällaisen vaikean ja jopa vaarallisen hevosen hoitamisesta ilman hampaanjälkiä tai kun pysyin tunnetun “pukkikokeen” selässä koko tunnin. Hevosta saatettiin kuvailla haastavana, kuumana tai muuten vain vaikeana, mutta yhteistä näille hevosille oli se, että niillä oli selvästi joitakin käyttäytymisongelmia, joiden syitä ei haluttu tai osattu lähteä selvittämään.
Nykypäivänä tieto hevosen kipukäytöksestä ja käyttäytymisongelmista on onneksi paremmin saatavilla ja sitä on valtavan paljon, mutta yhä löytyy paljon ihmisiä, joiden mielestä vaikean hevosen kanssa selviytyminen päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen on hieno saavutus. Näiden ihmisten lisäksi löytyy myös paljon niitä, jotka katsovat tällaisia ihmisiä ylöspäin ja toivovat salaa, että olisivat joku päivä yhtä rohkeita ja taitavia kuin he. Ja onhan se ihan totta, että vaatii hyvää tasapainoa ja tietynlaista osaamista pysyä pukittelevan, ison eläimen selässä putoamatta ja sen lisäksi vielä ohjata hevonen esteelle tai ratsastaa koulurata läpi suurin piirtein oikeita teitä pitkin… Vaatii myös paljon rohkeutta asettaa itsensä tietoisesti vaaraan ratsastamalla potentiaalisesti vaarallista hevosta kerta toisensa jälkeen, ja tämän vuoksi sanon tällä kertaa hevosihmisiä – meitä hevosihmisiä – hulluiksi. Vaarallisesta lajista tehdään vielä vaarallisempi uhmaamalla järkeä ja painovoimaa, kun jo ennen selkään nousua on tiedossa, että luvassa on luultavasti rodeo, joskin selässä olisi tarkoitus pysyä kahdeksan sekunnin sijasta noin tunti.
Kuva © Pixabay
Jokainen hevonen voi olla joskus energinen tai haastava olematta kipeä tai käytösongelmainen, mutta jos yhdessä tekeminen on jatkuvasti selviytymistä, onko se enää yhteistyötä? Oppiessani lisää hevosista opin koko ajan arvostamaan lisää ihmisiä, joiden hevoset eivät tee “mitään”, eli joiden hevoset ovat levollisia, rentoja ja toimivia lähes kaikissa tilanteissa. Hevosia, joista näkee, että ne on koulutettu hyvin, joita on käsitelty sekä maasta että ratsain ajan kanssa ja johdonmukaisesti ja joilla luottamuksen ja kunnioituksen tasapaino ihmistä kohtaan on kunnossa. Nämä ihmiset elävät hevostensa kanssa selviytymisen sijasta, eikä tie tähän ole läheskään aina helppo ja mutkaton. Monet haasteet vaativat ammattiapua, kuten koulutusta, eläinlääkäriä (nämä kaksi edellistä voisi yhdistää myös sanaan “raha”) tai ihan vain aikaa, mutta niiden avulla päästään kohti sujuvaa ja mukavaa yhteistyötä. Aikuisena hevosharrastajana ja alan ammattilaisena huomaan katsovani huomattavasti vaikuttuneempana eleetöntä yhteistyötä kuin ratsastajaa, joka onnistuu henkensä kaupalla ohjaamaan loikkivan hevosen esimerkiksi esteradan läpi. Toki jos hevosen loikkimista pohditaan radan jälkeen ja siihen lähdetään etsimän ratkaisua, asia on aivan eri, mutta jos meno on loikkimista treeneistä toiseen, kaikki ei ole ok.
Olen pohtinut viime aikoina paljon myös erilaisia ratsastuksen ja hevosenkäsittelyn apuvälineitä – apuohjia, ketjunaruja, erilaisia kuolaimia ja muita hallintalaitteita, joita käytetään haastavien hevosten hallitsemiseen päivittäin. Kuinka usein nuo välineet voitaisiinkaan jättää pois, jos hevosia osattaisiin kuunnella paremmin ja niiden annettaisiin kertoa kokemattomuudestaan, kivustaan tai muuten vain pahasta olostaan, ja asialle tehtäisiin oikeasti jotakin eikä tilanteista vain selviydyttäisi. Hevosten luonne-eroista huolimatta olen varma, että lähes jokainen hevonen oppii toimivaksi, turvalliseksi ja tasapainoiseksi, jos se saa siihen tarvitsemansa avun meiltä ihmisiltä – tiedämme itsekin kokemuksesta, että me ihmiset olemme joskus hiukan haastavia eläimiä, kun on kyse yhteistyöstä toisten kanssa.
© Hanna A.
Kun huomaat seuraavan kerran selviytyväsi hevosen kanssa jostakin vaikeasta, toistuvasta tilanteesta, mieti, olisiko tilannetta mahdollista saada jotenkin teille molemmille helpommaksi ja sujuvammaksi? Jos hevonen pukittaa aina laukannostoissa, miksi se tekee niin? Jos se puree loimittaessa, miksi se puree? Jos hevonen ryntää tarhan portista, miksi se ryntää? Pystytkö esimerkiksi opettamaan asian hevoselle uudestaan (tai pyytämään asian opettamiseen apua), tai voisiko hevonen reagoida kipuun epätoivotulla käytöksellä? Kokonsa ja pakoeläimen vaistojensa vuoksi hevonen tulee aina olemaan hieman arvaamaton eläin, mutta hyvin paljon riskejä pystyy minimoimaan hyvällä hevosenlukutaidolla ja ennakoinnilla – älä siis selviydy, vaan opettele elämään yhteistyössä hevosen kanssa.
– Kitty