Ajattelin ensin kirjoittaa tästä Instagramiin, mutta koska tiedän, että minulla on enemmän sanottavaa aiheesta kuin tekstitilaa on, blogi herää pitkältä tauoltaan. Törmäsin tänään netissä eläinten vanhainkotiin, joka toimii Amerikassa lähellä New Yorkia ja ottaa hoitaakseen kaikenlaisia eläimiä vuohista hevosiin ja minipossuihin. Eläimillä on tilaa liikkua, ainakin somen perusteella asialliset ja virikkeelliset puitteet elää ja niitä hoidetaan hyvin, mutta yhden hevosen kohdalla minut valtasi hyvin ristiriitainen tunne.
Hevonen oli yli 30-vuotias, se on elänyt vanhainkodissa jo pari vuotta pelastuttuaan teurastuomiolta. Jo vanhainkotiin muuttaessaan hevonen oli täysin sokea, siltä löydettiin Cushingin oireyhtymä ja hevonen kärsii pahoista nivelrikkomuutoksista. Näiden vaivojen lisäksi hevonen on täysin hampaaton. Postauksissa kerrotaan, että hevonen on virkeä ja voi hienosti, yhden tällaisen tekstin alla hevosvanhus onnahtaa jäykästi pari askelta kohti kameraa korvat hörössä valtavalla, vihreällä laitumella.
Missä menee eläinten pelastamisen ja eläinrääkkäyksen (olkoon se nyt tässä kohtaa pelastamisen vastakohta, vaikka kuulostaakin rajulta) raja? Voiko hevosen sanoa pelastuneen, jos sen entinen omistaja on päättänyt lopettaa hevosen, joka kärsii useista parantumattomista ja pahenevista vaivoista, mutta sitten joku ehtii sen tuolta ”tuomiolta” pelastaa? Voiko hevosen hyvinvointia mitata pelkästään sillä, että sen elinolosuhteet ovat kunnossa, sitä rakastetaan ja sillä on välillä korvat hörössä, ja se myös syö sille tarjotun valtavan määrän puuroa päivittäin (koska hampaita ei ole enää jäljellä)?
On todella tärkeää suojella kaikenikäisiä eläimiä ja tarjota niille mahdollisimman onnellinen ja pitkä elämä – mutta ei kuitenkaan sen kustannuksella, että elämää pitkitetään keinolla millä hyvänsä. Tätä näkee varmasti monilla eläinlajeilla, mutta jotenkin tuntuu, että hevosten kanssa näitä tapauksia tulee vastaan kohtuuttoman usein. Eläinlääketiede on kehittynyt niin pitkälle, että monesti vanhaa eläintä pystytään lääkityksin ja erilaisin toimenpitein pitämään hengissä hyvinkin vanhaksi, oli se eettistä tai ei. Rakkaan eläimen kuolema on ihmiselle aina kova paikka ja sitä pelätään, ja usein sitä toivoisi, että eläin kuolisi lopulta rauhassa nukkuessaan… On kuitenkin aika utopistinen ajatus, että saaliseläin, kuten hevonen, asettuisi makuulle tuntiessaan olonsa vanhaksi ja väsyneeksi ja nukahtaisi tyytyväisenä ikiuneen. Päinvastoin; kun hevonen tuntee olonsa kipeäksi tai heikoksi, se välttelee makuulle menoa viimeiseen asti, koska vaisto suojelee sitä näin petoeläimiltä. Jos hevonen oikeasti vain asettuu makuulle ja kuolee, sen täytyy olla erittäin sairas ja sen elimistö luultavasti vain lakkaa toimimasta, ja tällaisessa tapauksessa ihminen on leikkinyt hevosen kanssa Jumalaa aivan liian pitkään.
Miksi tuo vanhainkodin hevonen herätti minussa näitä ajatuksia, ja miksi hevosen elossa pitäminen on mielestäni rääkkäystä? Ensinnäkin hevosella on sekä pahaa nivelrikkoa että Cushing, joista kumpikaan ei parane. Molempia voidaan jollain tasolla hallita lääkityksellä, osassa tapauksia, mutta lopulta vaivat pahenevat ja hevonen kokee kovia kipuja. Hevosen ontuva liike, johtui se sitten nivelrikosta tai Cushingista, näytti todella vaikealta ja hevonen ei voinut liikkua täysin kivutta, oli kipua sitten juuri jaloissa tai muualla kropassa, sillä noin huono liike kipeyttää aivan varmasti muitakin paikkoja. Hevosella ei myöskään ollut hampaita. Ruuan jauhaminen ja nyhtäminen maasta on hevoselle lajityypillinen tapa syödä, ja kun eläin ei pääse toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistä, aiheutuu stressiä ja hevosen hyvinvointi huononee merkittävästi. Hevonen voi elää pelkällä puurollakin, se on totta… Mutta eikö meidän vastuullamme olisi eläimen hyvinvoinnin nimissä tarjota sille mahdollisimman lajityypillinen elämä?
Ehkä isoin tekijä, joka herätti minussa jopa kiukkua, oli kuitenkin hevosen täydellinen sokeus. Hevosihmisille saattaa olla tuttu silmättömänä elävä hevonen Endo the Blind, joka suorittaa omistajansa kanssa temppuratoja ja näyttää voivan tavallaan ihan hyvin, kunhan sen arjessa otetaan huomioon puuttuvan näön tuomat haasteet… Saaliseläimenä hevosen vaisto käskee sitä vaaran uhatessa paeta, juosta niin kauas vaarasta kuin se pääsee. Sokealla hevosella on tässä tilanteessa kaksi vaihtoehtoa: se voi juosta pakoon, jolloin on hyvin todennäköistä, että se vahingoittaa itseään ja mahdollisesti myös ihmisiä tai muita hevosia. Sokea hevonen voi myös valita pysyä paikallaan, eikä se näin ollen törmää aitaan tai puuhun. Kuvittele tilanne, jossa kävelet metsässä ja kuulet karhun murinaa, mutta pakotietä tai piilopaikkaa ei ole, joten sinun täytyy seistä paikallasi ja toivoa, ettei karhulla ole pentuja ja että se jättää sinut rauhaan… Pelottaisiko? Hevonen kokee tämän saman vaistotessaan sokeana vaaran, sillä hevonen ei pääse pakoon, vaikka vaisto käskee juosta pois. Ulkoisesti sokea hevonen voi näyttää hyvin rauhalliselta, mutta rauhallisuus voi olla myös passivoitumista, jonkinlaista opittua avuttomuutta – hevosella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa, joten se sulkeutuu kuoreensa ja yrittää olla välittämättä asioista.
Tarkoitus ei ole missään nimessä kritisoida eläinsuojelua tai eläinten vanhainkoteja kokonaisuuksina, niiden tekemä työ on pääasiassa kullanarvoista ja erittäin tärkeää. Haluan kuitenkin herättää jokaisen tätä lukevan yksilön ajattelemaan, milloin lopettaminen on eläimen kohdalla ihan oikeasti oikeampi ja eettisempi ratkaisu kuin sen pelastaminen… Eläin kun ei muistele menneisyyttään ja ajattele vanhana ja raihnaisena, että ”oi niitä aikoja, kun minä olin nuori”, eikä sille voi kertoa, että ei se kipu ole näin voimakasta joka päivä, välillä vaan.
Rakastakaa vanhoja eläimiänne ja hoitakaa niitä mahdollisimman hyvin, ja antakaa niille arvokas ja rauhallinen lähtö sitten, kun sen aika oikeasti on.
– Kiti