“Miksi kohtelet kaltoin elämääni mun,
vaikka kaikkeni annoin edessäsi sun?
Tulee ruoskaa, tulee ruoskaa,
ja kipu kiihottaa.”
Erika Vikman ja Käärijä – Ruoska
Erikan ja Käärijän uusi kappale “Ruoska” on varmasti jo monelle tuttu radiosta tai vaikka Spotifysta. Oma ensivaikutelmani biisistä oli ihan menevä, hieman bdsm-teemalla leikittelevä kappale, mutta nähtyäni musiikkivideon ja syvennyttyäni sanoitukseen paremmin aloin ajatella biisiä aivan uudessa valossa. Videolla on kohta, jossa musiikki hiljenee ja Erika ja Käärjiä seisovat keskellä ihmisrinkiä. Ihmisillä on kännykät kädessään, ja ruudulle nousee negatiivisia kommentteja artisteista, mm. heidän ulkonäöstään ja musiikistaan. Äkkiä “ruoska” onkin negatiivinen palaute, joka sivaltaa kerta toisensa jälkeen ja siitä huolimatta artistit jatkavat musiikin tekemistä ja esiintymistä, koska tuossa ruoskan aiheuttamassa kivussa on jotakin, joka ajaa heitä eteenpäin.
Myös hevosmaailmassa ruoskitaan, etenkin nykymaailman somekulttuurin vuoksi, ja mitä enemmän teet ja olet näkyvillä, sitä enemmän saat ruoskaa. Jokainen hevosalan ammattilainen, joka tekee toimintaansa millään tavalla näkyväksi, tulee kohtaamaan palautetta, ja aina löytyy joku, jonka palaute sivaltaa eikä ole positiivinen. Nimettömien keskustelupalstojen kuten Hevostalli.netin ja Redditin myötä ruoskimisesta on tullut jatkuvasti helpompaa, ja ihmisten kynnys kritisoida ja suorastaan haukkua toisia hevosihmisiä on madaltunut lähes olemattomiin.
Kasvotusten annettua palautetta sanoessa tulee monesti mietittyä, mitä omilla sanoilla halutaan saavuttaa, mutta kirjoitettu, kasvoton palaute sivuuttaa helposti vastaanottajan tunteet. Vaikka ajatus palautteen takana ei aina ole pahantahtoinen, sanoilla on helppo satuttaa, kun unohtaa kirjoittaessaan, miten paljon sanomamme asiat voivat muihin vaikuttaa. Palaute voi kannustaa, kehua, kehittää ja kiittää, mutta se voi myös kritisoida, nujertaa, haukkua ja satuttaa. Saman asian voi sanoa monella tavalla, ja kielteisenkin kokemuksen jostakin palvelusta tai henkilöstä voi muokata halutessaan rakentavaksi – on kuitenkin jokaisen päätettävissä, haluaako itse toimia niin, vai onko palautteen tarkoitus olla ruoskanisku.
… ja kipu kiihottaa?
Hevosalan eri toimissa ja työpaikoissa työskennelleenä olen nähnyt monia erilaisia tapoja suhtautua palautteeseen, etenkin siihen negatiiviseen. Moni on onnistunut kääntämään negatiiviset kommentit voimavaraksi ja käyttää niitä kehittääkseen itseään ja toimintaansa, ja tämä toimiikin hyvin tiettyyn pisteeseen. Pyritään tekemään enemmän ja paremmin, jotta negatiivinen palaute kääntyisi positiiviseksi, mutta muiden hyväksyntää ei jaksa tavoitella loputtomiin. Monesti tästä seuraa lopulta väsymystä, joka voi johtaa joko burnoutiin tai vaikka kokonaan alanvaihtoon, kun lopulta tuntuu kuitenkin siltä, että mikään ei riitä saamaan ruoskijoita tyytyväisiksi.
Palautteen voi ottaa vastaan myös välinpitämättömästi – minulle on ihan se ja sama, mitä mieltä sinä tekemisestäni olet. Tätä olen nähnyt myös paljon, mutta valitettavasti etenkin usein toistuvassa kritiikissä on jotakin totuuspohjaa. Jos kieltäydymme täysin näkemästä oman toimintamme kehityskohteita, emme opi uutta ja sitä kautta pysty palvelemaan paremmin hevosia ja ihmisiä, joita meidän kuuluisi työllämme auttaa voimaan tai tekemään asioita paremmin. Välinpitämättömyys ei myöskään vähennä negatiivista palautetta, ja antaa ihmisestä helposti ylimielisen kuvan, vaikka kyseessä olisikin vain keino suojautua satuttavilta kommenteilta.
Nykytieteen myötä hevospuolta on puhuttanut paljon termi “opittu avuttomuus”. American Psychological Association -järjestön määritelmän mukaan “opittu avuttomuus on ilmiö, joka saa alkunsa toistuvasta altistumisesta sellaisille tilanteille ja ärsykkeille, jotka aiheuttavat stressiä.” Opittu avuttomuus liittyy mielestäni vahvasti myös tähän aiheeseen, sillä jatkuva negatiivinen palaute voi aiheuttaa hevosalan yrittäjässä tietynlaisen opitun avuttomuuden tilan. Tätä tilaa voi edeltää ensin kritiikin kääntäminen voimavaraksi, mutta se voi hiipiä yrittäjän mieleen myös varkain: “On aivan sama mitä teen, kun saan kuitenkin aina paskaa niskaani eikä mikään riitä.” Vähitellen motivaatio katoaa, mielenkiinto ja innostus hevosiin ja niiden kanssa tekemiseen voi hävitä pahimmillaan kokonaan eikä sitä enää jaksa tai viitsi yrittää, koska kaikki menee kuitenkin pieleen.
Miksi negatiivinen palaute ajaa meitä vahvemmin eteenpäin kuin positiivinen?
Nykymaailma on kaiken kaikkiaan kovin taipuvainen negatiivisuuteen. Kuinka paljon enemmän huomiota saakaan uutinen kaltoin kohdellusta hevosesta kuin hevosesta, jota on kohdeltu todella hyvin ja jolla on hyvä koti? Toki tässä on usein taustalla se, että negatiivisten asioiden esiin nostamisella pyritään saamaan aikaan muutosta, mikä on hieno asia, mutta negatiivisuuteen jäädään silti liikaa kiinni näkemättä ympärillä olevia hyviä asioita. Palautemuodossa negatiivisuus suututtaa, ahdistaa, pelottaa ja herättää ikäviä ajatuksia, ja sitä kautta ajaa meitä tekemään jotakin sen eteen, että pääsemme noista tunteista eroon. Positiivisen palautteen motivoivaa voimaa ei pidä vähätellä, mutta koska positiivinen palaute on monesti harvinaisempaa, kätkemme sen helposti mielemme perukoille, kunnes jokin negatiivinen palaute saa sen unohtumaan.
Meidät on opetettu lapsesta asti ajattelemaan, että aina voi tehdä enemmän, paremmin, nopeammin ja tehokkaammin. Kehut ja kiitokset saavat suomalaisen punastelemaan, vähättelemään ja kritisoimaan omia saavutuksia, koska oman työnsä arvostaminen näkyvästi antaa meistä itserakkaan ja ylimielisen vaikutelman… Ainakin omassa ajatusmaailmassamme. Haukkuja on helpompi ottaa vastaan, sillä moni meistä on mestari perustelemaan itsellemme, että ansaitsemme ne, koska emme ole tehneet jotakin asiaa tarpeeksi hyvin.
Tällainen ajattelu on surullista, kieroutunutta ja valitettavasti totista totta. Siksi olen tietoisesti opetellut nykyään sanomaan mahdollisimman usein ääneen, jos minulla on vaikka ratsastuksenopettajalle tai kengittäjälle hyvää sanottavaa ja miettimään kahdesti, ennen kuin kritisoin toisen tekemään työtä. Kritiikkiä on oikeasti tosi tärkeää antaa ja vastaanottaa, mutta on kritiikin antajan vastuulla, että kritiikki on rakentavaa eikä vain ruoska, jolla antaja pääsee sivaltamaan tuulettaakseen omia tunteitaan – kipu kun ei ole aina kiihottavaa (tai paremminkin kannustavaa), kun on antanut jollekin asialle kaikkensa ja yrittää parhaansa.
Mitä hevonen ajattelee ruoskasta?
Hevosta on koulutettu negatiivisella vahvisteella aikojen alusta asti, oli palaute sitten ruoska tai jokin muu väline tai asia, joka hevoselle aiheuttaa epämukavuutta. Kokeneet hevosihmiset tietävät, että hevosen kyllä saa sillä ruoskalla tekemään asioita ja suorittamaan vaikka mitä temppuja ja kiemuroita, mutta mistään motivaatiosta on turha puhua hevosen kohdalla, jos se suorittaa asioita pakotettuna. Pakko ei ole rehellistä motivaatiota, se on vain… Niin no, pakko on pakkoa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Pakotettuna tekeminen ei aiheuta mielihyvää, korkeintaan tyydytystä siitä, että toiminnan seurauksena ruoska poistuu hetkeksi.
Hevonen ei meidän ihmisten tavoin koe minkäänlaista tarvetta olla aktiivisesti parempi, lihaksikkaampi, nopeampi tai tehokkaampi jossakin. Hevosen toimintaa ohjaa tarve toteuttaa luonnollisia käyttäytymistarpeitaan, joiden kautta se saa myös mielihyvää. Koulutuksessa, ratsastuksessa ja kaikessa muussakin hevosen kanssa tapahtuvassa toiminnassa meidän pitäisi siis pystyä herättämään hevosessa mielenkiinto toimia kanssamme siksi, että se haluaa eikä siksi, että sen on pakko… Pitäisikö meidän ihmistenkin antaa useammin toisillemme ruoskaniskujen sijasta porkkana?
– Kiti