Postauksen kuvat © Linda Penttinen, 2014
“Pidä kiinni ohjista, jos putoat!” Näin minulle on opetettu silloin, kun aloitin ratsastuksen, ja tätä kyllä pyrittiinkin toteuttamaan tunnollisesti. Välillä hevoselta lähti suitset päästä, kun ratsastaja putosi tunnilla, joskus hevonen vaan peruutti kauemmas ratsastajasta, joka istui maneesin hiekassa ja roikkui sinnikkäästi ohjassa kuolaimen vetäessä samalla hevosta suusta. Joskus hevonen pääsi pudotessa irti, ja silloin tunsi itsensä vähän epäonnistuneeksi, kun ei saanut pidettyä hevosta hallinnassa, vaan hevonen pääsi kirmailemaan muiden tuntilaisten joukkoon. Myös hevosta taluttaessa piti pitää viimeiseen asti narusta kiinni. Kirjoittamaton sääntö oli, että jos sinulta karkaa hevonen, olet jotenkin huonompi ja osaamattomampi hevosihminen.
Hoidin pitkään oria, metrin korkuista mutta oria silti, ja sen kanssa tiedostin todella selvästi, että se ei vaan saa päästä irti. Eikä Ossi koskaan minulta karannutkaan, olen roikkunut liinan tai riimunnarun päässä polvet mustelmilla ja kädet hiertymillä, mutta sillä ei ollut väliä, kunhan ori ei pääse irti. Irtipäässyt hevonen (tai aasi) merkitsi vaaratilanteita, hevonen saattaisi villitä toisen hevosen, tapella jonkun kanssa tai juosta ihmisen yli, tai loukata itsensä juostessaan päättömästi pitkin pihoja.
En osaa sanoa, missä kohtaa aloin toimia toisin. Ensin opin päästämään irti pudotessa. Olen pudonnut yli kolmekymmentä kertaa, ja jossain kohtaa sitä alkoi tipahtaa sen verran rutiinilla, että pudotessa ehti tehdä nopean riskikartoituksen; missä ollaan ja mihin hevonen luultavasti menee irti päästyään. Suljettu kenttä tai maneesi on turvallinen ympäristö pudota, ja siellä irrallaan oleva hevonen on huomattavasti pienempi paha kuin vaikka tiellä. Jos ratsastaja putoaa lähellä tallia, eikä lähellä ole liikennettä tai muita vaaranpaikkoja, hevonen juoksee hyvin varmasti irti päästyään muiden hevosten luokse. Irti päästäminen oli myös hevosen ja oman hyvinvointini kannalta järkevämpää kuin roikkua henkeni edestä kiinni ohjassa. Hevosen suuhun tuleva äkillinen paine ratsastajan pudotessa on todella kova, eikä ole mitään syytä aiheuttaa sitä enemmän kuin jo ratsastaessa aiheutetaan. Moni ratsastaja on jäänyt pudotessaan kiinni jalustimeen, ja mielestäni ohjassa roikkuminen voi aiheuttaa yhtä ison vaaratilanteen kuin jalustin, kun ratsastaja pahimmassa tapauksessa raahautuu hevosen jalkoihin.
Eilen minulta pääsi töissä hevonen irti. Tilanne saattoi näyttää jopa siltä, että päästin sen irti tarkoituksella hevosen ampaistua ohitseni, ja arvatkaa mitä… Niin päästinkin. On ottanut monen monta vuotta iskostaa selkärankaan se ajatus, että välillä irti päästäminen on turvallisuuskysymys ja huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kiinni pitäminen. Vieraassa paikassa, jossa hevonen saattaa juosta oikeastaan mihin tahansa, pyrin pitämään kiinni ja ennakoimaan tilanteet, joissa saattaisin joutua tekemään valinnan sen välillä, päästänkö irti narusta vai pidänkö kiinni. Toki ennakoin näitä tilanteita myös tutuissa paikoissa, mutta tutuissa paikoissa en ole ehkä ihan joka sekunti niin hälytystilassa kuin vieraassa ympäristössä.
Vahingosta viisastuneena olen todennut, että siinä kohtaa, kun hevonen yrittää häipyä paikalta ja pääsee ihmisen ohi niin pitkälle, että ihminen jää lavan taakse, peli on menetetty. Siinä kohtaa hevosta ei saa enää käännettyä ja se pääsee vetämään narusta paljon suuremmalla voimalla kuin ihminen, eikä vetokilpailu hevosen kanssa ole koskaan hyvä idea. Silloin irrotan otteeni narusta. Monesti on käynyt niin, että kun paine hellittää, hevonen hidastaa vauhtiaan, saattaa jopa pysähtyä ja rauhoittuu nopeasti. Se pääsee toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään ja pyrähtämään pakoon kenenkään estämättä, ja kun käytös on toteutettu, hevonen voi hidastaa ja tutkia tilannetta. Eilinen karkuri oli matkalla talliin, ja koska hevosen turpa osoitti ovea ja se tiesi ruokien odottavan tallissa, en edes harkinnut roikkuvani sen perässä pidempään kuin on turvallista. Mihin se muka menisi, kun tallissa oli auki vain tämä yksi ovi, ruokaa ja kavereita? Ja talliinhan se menikin, pysähtyi karsinalleen ja antoi kiinni, koska karsinan ovi oli kiinni.
Talutan hevosia aina mahdollisuuksien mukaan niin, että naru on hyvin kevyesti kädessäni. En purista sitä nyrkissä vaan pidän sitä pehmeästi sormissa kuten ohjia, jotta voin reagoida hevosen liikkeisiin kevyesti mutta nopeasti. Tämä rentouttaa myös omaa kroppaani ja mieltäni, ja rentous tarttuu usein hevoseenkin. Keskityn tietoisesti hengittämään, olemaan läsnä ja kertomaan hevoselle, että kuljemme eteenpäin yhdessä, emme niin että minä vedän narusta ja hevonen seuraa.
Pari päivää sitten meillä karkasi tallikaverin kanssa tallissa yksi hevonen, kun se päätti tempaista itsensä irti riimusta. Se oli ainoa hevonen sisällä ja ovet olivat kiinni, ja alkuhämmennyksen jälkeen sanoin, että annetaan sen olla ja rauhoittua. Hevonen käveli ympäriinsä tallissa, tutki paikkoja, hengitteli, seisoimme rauhassa sitä katsellen ja blokaten sellaisia paikkoja, missä hevonen voisi aiheuttaa itselleen tai irtaimistolle vahinkoa. Lopulta hevonen oli niin rauhallinen, että kävin pukemassa sille riimun ja laitoin sen takaisin kiinni, eikä se enää yrittänyt karkuun.
Hallinnan tunne on meille ihmisille tärkeä asia, mutta myös hevonen haluaa kokea, että se hallitsee tilanteen, etenkin silloin, kun tilanne on jollain tavalla pelottava. Niin ristiriitaista kuin se onkin, hevonen oppii monesti olemaan kiinni rauhallisemmin, jos irti pääsemisestä ei tehdä suurta numeroa ja hevonen saa myös joskus toteuttaa tarvettaan paeta. Kun hevosella on mahdollisuus juosta pois, se saattaakin valita tilanteen tarkastelun pakenemisen sijasta, koska se tuntee voivansa paeta halutessaan. Jos hallintaa on liikaa, hevonen kokee olevansa ansassa ja saattaa yrittää lähteä paikalta hyvinkin suurieleisesti.
Jos hevonen taluttaessa säikähtää ja hypähtää sivulle, sitä ei saisi koskaan rankaista vaan tilanteen pitäisi jatkua meidän ihmisten osalta yhtä rauhallisena kuin ennen säikähdystä. Monesti hevonen säikähtää samaa asiaa isosti vain kerran, jos ihmisen reaktio tilanteessa ei nosta hevosen kierroksia, sillä reaktiollaan se hakee pakokäyttäytymisen lisäksi lauman mielipidettä siitä, kuinka suuresta uhasta on kyse. Hevonen ei ehkä ajattele ihmistä laumanjäsenenä, mutta olemme silti lähinnä oleva elollinen olento, ja jos meidän kierroksemme nousevat, hevonen toteaa että “kyllä, kyseessä on aivan varmasti kuolemanvaara, pakoon!”. Tällaisissa tilanteissa hevosta ei tietenkään tarvitse päästää irti, mutta hevonen tarvitsee tilaa ja etäisyyttä pelottavaan asiaan. Kauempaa katsottuna eri paikassa oleva ämpäri ei ehkä olekaan kyyristelevä sapelihammastiikeri vaan ihan vain ämpäri, ja vähitellen myös hevosen kierrokset laskevat.
Olen opettanut hevoseni Faron olemaan irti eri tilanteissa ilman, että se häipyy paikalta. Tai en tiedä, voiko tässä puhua edes opettamisesta, olen vain laskenut hevosen irti ensin tallissa, sitten pihassa ja lopulta sienimetsässä ja luottanut siihen, että hevonen tietää valinnan mahdollisuudestaan. Faro on vapaana ollessaan paljon rennompi kuin narun päässä, eikä se ole koskaan lähtenyt luotani metsässäkään. Välillä palkitsen sen ja jatkan puuhiani, ja Faro touhuaa omiaan, ja välillämme on silti kontakti. Faroa ei pidä paikallaan naru vaan luottamus siihen, että toinen meistä varoittaa kyllä toista, jos on syytä juosta karkuun. Enkä missään nimessä neuvo ketään vapauttamaan hevostaan metsään, tämä on vain ääriesimerkki irti päästämisestä ja siitä, mitä hallinnasta luopuminen hetkellisesti saattaa saada aikaan.
– Kiti