Sain kesän alussa ihan mielettömän mahdollisuuden alkaa pitämään muutamia ratsastustunteja yhtenä päivänä viikossa, ja vaikka ajatus tuntien pitämisestä olikin vähän jännittävä, aloin muistaakseni heinäkuussa pitää tunteja kahdelle ihanalle ryhmälle, joita opetan edelleen kerran viikossa. Olen harkinnut monta kertaa enemmän ja vähemmän vakavissani opiskelevani ihan oikeasti ratsastuksenohjaajaksi, ja olen jo kauan halunnut kirjoittaa postauksen tästä aiheesta. Kirjoitin joskus postauksen, jonka aihe oli “Hyvä ratsastaja?”, tämä kai olisi sitten itsenäinen jatko-osa nimeltään “Hyvä ratsastuksenopettaja?”… Ideana on, kuten tuossa ratsastaja-postauksessakin, pohtia asioita, joita hyvältä ratsastuksenopettajalta vaaditaan, ja tätä saa todellakin kommentoida ja olla eri mieltä, koska postauksen mielipiteet ovat vain ja ainoastaan omiani, ja olen päätynyt näihin asioihin omien kokemusteni pohjalta, en siis minkäänlaisen oikean ammattitaidon (vielä, ehkä sekin tulee sitten joskus). Kohdat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, kirjoittelen vaan sitä mukaa mitä sattuu mieleen tulemaan. 🙂 (Kun kirjoittelen tässä “ratsastuksenopettajista”, lasken siihen melkein kaikki valmentajat ja ohjaajat ja opettajat ja mitä näitä nyt on, älkää ihmetelkö. :D)
(Jos kävisi niin, että tämä kyseinen opettaja joskus törmää tähän tekstiin, niin kiitos Saara. ♥ Välillä oli sukset vähän ristissä sekä oppilaan, hevosen että opettajan kesken, mutta autoit silti ihan älyttömästi Pullan kanssa. ♥)
Olen itse kokeillut kaikkia tuntihevosia, joilla pidän tunteja, ja vaikka osa niistä sopiikin itselleni huonommin kuin toiset, haluan etsiä kaikista jotakin hyvää, ja se onkin tähän mennessä onnistunut ihan hyvin. Lempihevoseni vakituisista tuntihepoistamme taitaa olla sellainen, jolla olen mennyt kaikkein vähiten (ellei erästä mummeliheppaa lasketa, sillä olen mennyt vain kerran käyntiä) – olen nähnyt sen suorittamassa tehtäviä tunneilla niin loistavalla motivaatiolla ja rehellisesti, että sitä on vaikea olla ihailematta.
(Tämä lempituntsarini on vaihtunut tässä kesän aikana, jos noita ihania rakkaita nyt edes voi järjestykseen laittaa… Blogissakin pikaisesti vieraillut Saumuri on kasvanut henkisesti niin paljon, että ei sitä voi olla ihailematta, ja luonteeltaankin ruunavekkuli on aivan mahtava tapaus. ♥)
(Tässä on toki lieventäviäkin asianhaaroja… Olen ollut tunneilla, joilla opettaja on ihan oikeasti huutanut, ja kun olen päässyt yli siitä tunteesta että “apua, mulle huudettiin”, olen vähitellen tajunnut pyydetyn asian ja herännyt tekemään hevosen selässä ihan oikeasti töitä enkä vain matkustamaan… Pitää kuitenkin tuntea oppilaat tosi hyvin, että tietää varmasti, kenelle uskaltaa korottaa ääntään ihan kunnolla, ja muistaakseni oli kerran yhden heppaihmisen kanssa puhettakin siitä, että jokaisella opettajalla pitää olla joku oppilas, jolle saa huutaa vähän… Älkää kysykö miksi, niin se vaan on. :D)
![]() |
Tämän ihanuuden kanssa aloitin vuonna 2005, kuvassa lyhyt jälleennäkeminen vuonna 2011… Ihana Kotti, elämäni ensimmäinen suokkirakkaus. 😉 © Hanna A. |
(Keksin itse asiassa juuri eilen tähän liittyvän jutun, kun pohdin jostain syystä lausetta “ne, jotka eivät osaa, opettavat”… Lauseen kuuluisi mielestäni etenkin hevosalalla mennä mieluummin näin: “Ne, jotka opettavat, opettelevat lisää”. Tiedä sitten, onko tuossa muiden korvissa mitään järkeä, mutta itse ajattelen asian juuri noin.)
(On kyllä myös tärkeää antaa ratsastajan ajatella itse välillä. Ihan jokaiseen asiaan ei ehkä tarvitse koko ajan puuttua, eikä samasta asiasta huomauttaa kaikkien ratsastajien kohdalla sataa kertaa. Joskus opettaessa on hauska seurata, kuinka ratsastaja on hetki sitten korjannut jonkun jutun mutta unohtaa sen kohta taas hetkeksi, ja juuri kun valmistelet opettajaääntäsi – sellainen ilmestyy jostain maagisesti jossain vaiheessa, halusit tai et, minulla se on sellainen ihan vieraan ihmisen ääni, joka livauttaa sekaan joskus kainuun murretta (kiitos, sotkamolainen äiti :D) – ja aiot huomauttaa asiasta, ratsastaja havahtuu siihen mitä juuri oppi ja korjaa asian… Ihan parasta, kun näkee niin konkreettisesti, miten oppiminen tapahtuu ja ratsastaja oikeasti ajattelee asioita siellä ratsastaessaan!)
![]() |
Eräs elämäni tärkeimmistä opettajista, hieno, upea Selmi. ♥ |
(Kiitos Amru al Abidin oppien, olen saanut yhden uuden keinon voittaa omaa jännitystäni ja vaikka olen “testannut” tempun opettamista vasta muutamalle ratsastajalle, olen aika vakuuttunut siitä, että osaamiseni “jännitysratsastajien” opettajana on kasvanut jonkun verran tämän myötä…)
7. Hyvä ratsastuksenopettaja on kiinnostunut oppilaista. On ihan mahtavaa, jos ratsastuksenopettaja on ihan aidosti kiinnostunut kuuntelemaan oppilaita hevosasioissa ja vaikka muissakin asioissa. Myös ratsastuksenopettaja on asiakaspalvelija, jonka asiakasystävällisyys ei voi napsahtaa pois päältä sillä sekunnilla, kun maksettu tunti loppuu ja ratsastajat tulevat alas hevosten selästä. Mitään pitkiä keskusteluita ei tietenkään joka kerta tarvitse käydä (eihän sitä aina kaikkien ihmisten kanssa höpötetä kaikkia asioita maasta taivaisiin), mutta esimerkiksi tunnin jälkeinen palaute, oppilaiden kysymyksiin vastaaminen tai jutteleminen ihan muuten vaan jättää hyvän mielen sekä ratsastajalle että opettajalle (ainakin omalla kohdallani asia on näin).
Juttelin yhtenä päivänä pienten ratsastajien kanssa pitkän tovin putoamisesta, kun tytöt pohtivat asiaa kovasti. Yksi ei ollut pudonnut kertaakaan, ja kerroin, että olen itse pudonnut jo 29 kertaa, eikä kertaakaan ole sattunut (kipeitä lihaksia ja yhtä tärähtänyttä kättä lukuun ottamatta, mutta silloinkaan ei tullut mitään suurempia haavereita, joten jätin tämän mainitsematta). Sanoin myös, että jokainen ratsastaja putoaa luultavasti joskus, eikä putoamista kannata pelätä… Se tapahtuu sitten kun tapahtuu, ja harvoin pudotessa sattuu pahasti. Sovimme myös, että jos joku tumpsahtaa tunnilla tantereeseen, putoaja tuo muille ensi kerralla kakun. Juttutuokion jälkeen reippaat ja iloiset ratsastajat suoriutuivat tunnista hyvin (ja putoamatta), ja toivottavasti myös jännittäen putoamista hieman vähemmän. 🙂
(Putoamisiahan on nykyään jo 30, mutta joo… Tänään nuo samat tytöt olivat tunnilla niin rohkeita, että hymyilin heidän riemulleen tyhmästi koko alkutunnin, mutta on vaan niin ihanaa katsoa, kun ihmisillä on hevosten kanssa mukavaa.)
![]() |
Laitetaan nyt toinenkin, jossa pyrin tuohon samaan asentoon… 😀 Tällä kertaa pääsin jopa jaloilleni! © Linda P. |
8. Hyvä ratsastuksenopettaja pysyy rauhallisena, vaikka tilanne olisi kaikkea muuta kuin rauhallinen. Kuvittele tilanne, jossa hevosesi lähtee tunnilla hallinnasta. Opettaja nostaa kädet pystyyn ja alkaa huutaa paniikissa: “Herranen aika, pidätä, tee jotain, älä putoa, herranen aika, pidä kiinni, älä vaan putoa…!!”
… Juu, toivottavasti kukaan opettaja ei toimi ihan noin. 😀 Ratsastaja saattaa jo valmiiksi olla paniikissa ja säikähtää, jos hevonen tekee jotain yllättävää. Opettajan on pidettävä sellaisessa tilanteessa pää kylmänä, ja vaikka tilanne näyttäisi aivan kaoottiselta, opettajan täytyy pitää mahdollinen paniikki omana tietonaan. Opettaja on tunnilla se, joka loppupeleissä hallitsee tilanteen (teoriassa siis, käytännössä se ei aina ole ihan niin), ja opettajan rauhallisuus on ehdottoman tärkeää paniikin iskiessä. Rauhallinen ääni, selkeät ohjeet ja muiden oppilaiden pitäminen rauhallisena on tärkeä taito, joka pitäisi olla jokaisella opettajalla takataskussa odottamattoman tilanteen varalta.
Olen pitänyt monta tuntia ratsastajille, jotka jännittävät ratsastusta (sekä töissä että kavereille), ja kun yllättävä tilanne, esimerkiksi säikähtänyt tai turhan vinkeä hevonen, on osunut kohdalle, olen huomannut rauhallisuuden olevan valttini “opettajana”. Vaikka olen itse oikeasti vauhtikammoinen nynny, pystyn maasta käsin kannustamaan ratsastajaa ja rauhoittelemaan häntä, vaikka hevonen menisikin liian kovaa tai tekisi jotakin epämääräistä. Jos jotain osaan ratsastuksenopettajan roolissa, niin se on tämä kohta 8… Saa tapahtua melkoinen joukkopako kentältä (sormet ristissä, että näin ei koskaan tapahdu :’D), ennen kuin menetän tilanteen hallinnan ja kyvyn rauhoitella ratsukoita… Yleensä tärkeimmät asiat ovat rauhallisessa kaaoksenhallinnassa olleet nämä: “istu pystyssä, käsi rauhassa ja hengitä”. Niin yksinkertaista mutta silti mahdotonta, ehkä opin tuon joskus itsekin ollessani hevosen selässä. :’D
(Hei, nyt olen oppinut tuon viimeisen lauseen jutun! Ainakin enimmäkseen, hengitys jää vielä vähän unholaan, mutta enää ei pelota niin paljon, vaikka mentäisiin kovaa – kiitos erään passireissun ja ihanan Smurmurin. ♥ Taisin kirjoittaa tämän postauksen ennen erästä tilannetta, joka vastasi aika hyvin “joukkopakoa kentältä”, joskin paikka ei ollut kenttä ja tilanne oli vielä pahempi… Mutta omaksi yllätyksekseni selvisin tilanteesta rauhallisemmin kuin olisin ikinä uskonut, toki vierelläni seissyt kultainen tamma auttoi asiaa paljon, mutta joka tapauksessa… Ei kiitos vastaavaa enää ikinä, mutta kyllä näistä jotenkin selvitään.)
![]() |
Tähän vielä yksi Arska, koska tänäänkin oli tätä maailman parasta Arskaa ikävä muutamaa muuta Arskaa katsellessa… Maailman makein suomipappa. ♥ |
9. Hyvä ratsastuksenopettaja osaa hallita kaaoksen ympärillään, tai ainakin esittää osaavansa. Vähän edellistä asiaa sivuten, mutta menköön… Ratsastuksenopettaja on monesti kuin teatterin ohjaaja, valmiiksi kirjoitetut tuntilistat, hevoset, varusteet ja ratsastustunnit ovat näyttämöä ja tuntilaiset ovat katsomossa, ja kaikki lavan takana tapahtuvat asiat ovat vain ratsastuksenopettajan tiedossa. Lavan takana saattaa olla yksi satula liian vähän, yhdet kuolaimet ovat hukassa, joltain hevoselta puuttuu kenkä, joku ratsastaja perui liian myöhään ja hevosjakoja pitää pyöritellä sen takia uudestaan, joltain hevoselta katkeaa jalustinhihna, suitset on koottu väärin… Hyvä ratsastuksenopettaja pitää nämä asiat poissa näyttämöltä, ja yleisö – eli oppilaat – saavat vain sen esityksen, joka heitä varten on järjestetty, eli toisin sanoen onnistuneen ja sujuvan hevoshetken. Ratsastuksenopettaja pitää langat käsissään tavalla tai toisella, tai ainakin esittää ovelasti pitävänsä, ja saa kuin ihmeen kaupalla paketin pysymään kasassa, vaikka tilanne olisi kuinka hektinen.
Olen ollut itsekin muutaman kerran tilanteessa, kun kaikki palat leviävät tunteja pitäessäni käsiini kuin korttitalo, ja muutamat epätoivoiset kiroustulvat tulee mutistua hyvin hiljaa jonkun nelijalkaisen työkaverin paksua harjaa vasten… Ei muuta kuin pää pystyyn, palat takaisin niin hyvään järjestykseen kuin mahdollista ja menoksi, ei siinä muukaan auta. Ongelmanratkaisukyky on ehdottomasti yksi tärkein ominaisuus, joita ratsastuksenopettajalta vaaditaan, ja jota saa kyllä aivan varmasti harjoitella ihan kyllästymiseen asti. 😀
(Mietiskelin tässä hetken, mistä tilanteesta oli kyse, ja luulen kirjoittaneeni eräästä päivästä, kun hevosia oli liian vähän, ratsastajia liikaa, varusteet hukassa ja opetushommani muutenkin vasta tosi alussa… Hyvä kun ei itku tullut, mutta onneksi Bon Jovin paksu tukka kätki kiroukset ja tästäkin kaaoksesta selvittiin! Nykyään handlaisin tilanteen jo paremmin ja ilman totaalipaniikkia, mutta opettavainen kokemus tuokin. :D)
10. Hyvä ratsastuksenopettaja hymyilee. Pakko ei tietenkään ole kenenkään hymyillä jos ei jaksa tai viitsi, mutta kyllä tämä on mielestäni ihan jokaisen asiakaspalvelijan velvollisuus (ja etuoikeus, ei sitä ihan tavallinen tallaaja viitsi jokaiselle ventovieraalle väläyttää iloista hymyä, tai saa ihan hullun maineen). Hymystä tulee hyvä mieli, ja hymyillen lausuttu positiivinen palaute on paljon vahvempi juttu kuin suu mutrussa mutistu “ok, hyvä” tai vastaava, yhtä ytimekäs lausahdus… Ei kannata hymyillä jatkuvasti, silloin vaikuttaa luultavasti vähän hullulta, mutta hymy silloin tällöin ei kenenkään päivää varmasti pilaa. 😉
(Olen edelleen samaa mieltä, because a smile never killed anyone ja silleen. :D)
♥: Kitty
Ehdottomasti se suurin asia mitä jäin eniten opettajalta kaipaamaan, sillon kun vielä ratsastin… Hyvä ratsastuksenopettaja omaa muita ohjeita, joilla saada tuntihepat toimimaan kuin "hakkaa sitä raipalla ja potki sitä" – se ei opeta kenellekkään yhtään mitään ja siitä tulee paha mieli niin tuntilaiselle itselleen kuin sille hepalle ja se heppa toimii ihan varmasti vielä huonommin jatkossa 🙁 Tää on valitettavan yleistä ja monesti tietysti on kyse myös siitä, että se hevonen ei ehkä ole ihan just sitä parasta tuntiheppa-aihesta. Ja toisekseen, kun sillä tavoin opetettu oppilas saakin alleen jonkun herkemmän tyypin, niin siitä on nauru kaukana.
Ei hevosta hallita tai ratsasteta väkivallalla, eikä yksikään hevonen ole kiusallaan hankala.
Mua alkaa ihan tosissaan itkettää tätä asiaa ja yhtä entistä rakasta hevosystävää miettiessä, jonka säkin varmaan muistat. Pieni kiukkuinen suokkitamma. En mä halunnut satuttaa, mulle ei vaan annettu muita työkaluja työstää niitä tilanteita ja olin liian ujo ja arka sanoakseni tai kysyäkseni asiasta. Loppujen lopuksi siinä meni into koko harrastukseen, joka loppuikin sitten siihen, kun tuo rakas hevosystävä lähti muualle. Onneksi lähti, silti.
Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä kommentista, tuota samaa oon itsekin miettinyt monien hevosten kohdalla ja oot todellakin oikeassa! Hyvällä opettajalla pitää tosiaan olla työkaluja erilaisille ratsastajille ja ratsuille, koska hevonen ei vaan "toimi" potkimalla ja lyömällä ja vaikka joku nöyrä tai kohtaloonsa alistunut hevonen nyt johonkin niin kulkisikin, niin ei siinä ole enää kenelläkään mitään mukavaa, ei hevoselle, opettajalle eikä oppilaalle, eikä se ole missään tilanteessa oikea tapa käsitellä hevosia.
Muistan kyllä heppaneidin josta mainitsit, monet jäi sitä kaipaamaan (myös minä) mutta toisaalta oon todella helpottunut, että se pääsi yksityiseksi, se ei koskaan ollut millään tavalla sopiva tuntihevoseks vaan tarvitsi oman ihmisen..
Vaan eipä se varsinaisesti yksityisenä ole, mitä olen ymmärtänyt. Omaksi olisin ottanut, jos olisin saanut 🙁