Millainen on hyvä ratsastuksenopettaja?

Kirjoitin tämän postauksen jo viime vuonna, mutta koska se jäi joskus julkaisematta ja siinä on yhden pikalukukerran perusteella edelleen vähän järkeä, päätin julkaista sen nyt… Tilanne on nykyään vähän toinen kuin postauksessa, mutta pikkuvikoja vain… Minulla on nykyään kolme “omaa” tuntia, ratsastuksenohjaajaksi opiskelu on ihan oikeasti tapahtumassa ja kokemusta vakitunneista on jo yli vuoden ajalta, vaikka ihan ruohonjuuritasolla tässä opetushommassa edelleen ollaan… Mutta onneksi on maailman parhaita hevosia ja maailman ihanimpia tuntilaisia, uuden oppiminen yhdessä on mahtavaa. ♥ Tämä postaus koskee lähinnä niitä ihan “oikeita” opettajia, mutta tietysti pyrin itsekin toimimaan opettaessani ja opetellessani opettamaan näin. 🙂

Sain kesän alussa ihan mielettömän mahdollisuuden alkaa pitämään muutamia ratsastustunteja yhtenä päivänä viikossa, ja vaikka ajatus tuntien pitämisestä olikin vähän jännittävä, aloin muistaakseni heinäkuussa pitää tunteja kahdelle ihanalle ryhmälle, joita opetan edelleen kerran viikossa. Olen harkinnut monta kertaa enemmän ja vähemmän vakavissani opiskelevani ihan oikeasti ratsastuksenohjaajaksi, ja olen jo kauan halunnut kirjoittaa postauksen tästä aiheesta. Kirjoitin joskus postauksen, jonka aihe oli “Hyvä ratsastaja?”, tämä kai olisi sitten itsenäinen jatko-osa nimeltään “Hyvä ratsastuksenopettaja?”… Ideana on, kuten tuossa ratsastaja-postauksessakin, pohtia asioita, joita hyvältä ratsastuksenopettajalta vaaditaan, ja tätä saa todellakin kommentoida ja olla eri mieltä, koska postauksen mielipiteet ovat vain ja ainoastaan omiani, ja olen päätynyt näihin asioihin omien kokemusteni pohjalta, en siis minkäänlaisen oikean ammattitaidon (vielä, ehkä sekin tulee sitten joskus). Kohdat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, kirjoittelen vaan sitä mukaa mitä sattuu mieleen tulemaan. 🙂 (Kun kirjoittelen tässä “ratsastuksenopettajista”, lasken siihen melkein kaikki valmentajat ja ohjaajat ja opettajat ja mitä näitä nyt on, älkää ihmetelkö. :D)

1. Hyvä ratsastuksenopettaja tuntee tuntihevoset. Tämä on ihan oikeasti todella tärkeää, kun opettaa samalla tallilla viikosta toiseen. Opettajan täytyy tietää edes jotenkin, minkälaisia hevoset ratsastaessa ovat, ja varsinkin poikkeavuudet (ontumiset, erilainen liikkuminen, poikkeava ilme tms.) on helpompi havaita, kun tekee vähän pohjatyötä ja tutustuu hevosiin maasta ja selästä käsin. Jos hevonen esimerkiksi tykkää yleensä hypätä, mutta yhtäkkiä se ei haluakaan hypätä, hevosen tunteva opettaja pystyy monesti päättelemään, onko hevosessa/varusteissa/olosuhteissa jotakin vialla (hevosen “vialla” tarkoitan lähinnä esimerkiksi tarhassa tulleita kolhuja tai vammoja, lihasjumeja tms.) vai tekeekö ratsastaja jotakin väärin. Hevosten tunteminen helpottaa myös tuntien suunnittelua, ja hevosia voi valita tunneille sen mukaan, minkälaisia ratsastajia ja tehtäviä tunneilla on.

  Yksi elämäni tärkeimmistä hevosista sopii hyvin esimerkiksi tähän kohtaan. Tällä hevosella opin muutamassa vuodessa ihan älyttömästi kaikkea, mutta vain yksi opettaja osasi neuvoa minua kunnolla ratsastamaan hevosella niin, että sekä minulla että hevosella oli mukavaa eikä asioista tarvinnut tapella… Tämä opettaja oli nimittäin ainoa, joka oli ihan oikeasti ratsastanut myös itse tuolla hevosella ja tiesi, miten järjettömän herkkä se on paineelle ja istunnalle, ja opetti minua käyttämään niitä paremmin.
  (Jos kävisi niin, että tämä kyseinen opettaja joskus törmää tähän tekstiin, niin kiitos Saara. ♥ Välillä oli sukset vähän ristissä sekä oppilaan, hevosen että opettajan kesken, mutta autoit silti ihan älyttömästi Pullan kanssa. ♥)

Pulla ja metrin kolmoissarja, koska minäkin olen joskus uskaltanut tehdä tällaisia juttuja… 😀 Never again, eiköhän se max 80cm ole ihan kipurajalla ja se on kyllä omaksi ilokseen harrastavalle ihan tarpeeksi. 😀 © Linda P.

2. Hyvä ratsastuksenopettaja löytää hyviä puolia kaikista tuntihevosista. Olen ollut monta kertaa tunnilla sellaisella hevosella, josta joku opettaja ei ole pitänyt, ja ne tunnit ovat jättäneet jälkeensä tosi huonon fiiliksen. Tuntui, ettei opettaja edes viitsinyt yrittää kyseisen hevosen kanssa, koska “se nyt vaan on tuollainen, ei se kuitenkaan tee yhtä hyvin kuin muut joten turha edes yrittää”. Öö, anteeksi mitä? Jokainen hevonen ei ole hyvä kaikessa eikä kukaan ihminen voi pitää kaikista hevosista, mutta mielestäni opettajan täytyy pystyä löytämään jokaisesta hevosesta jotakin hyvää. Opettajan tehtävä on auttaa ratsukkoa suorittamaan annetut tehtävät mahdollisimman hyvin, ja se on kummasti helpompaa, jos opettaja pitää työkavereistaan eli hevosista ja uskoo, että niistä on ihan oikeasti niihin tehtäviin, joita pyydetään (ja koska tehtävien suunnittelu on opettajan työtä, jokaisen hevosen tulee pystyä tehtäviin edes niin, että ratsukko saa tehtävistä jotain irti).
  Olen itse kokeillut kaikkia tuntihevosia, joilla pidän tunteja, ja vaikka osa niistä sopiikin itselleni huonommin kuin toiset, haluan etsiä kaikista jotakin hyvää, ja se onkin tähän mennessä onnistunut ihan hyvin. Lempihevoseni vakituisista tuntihepoistamme taitaa olla sellainen, jolla olen mennyt kaikkein vähiten (ellei erästä mummeliheppaa lasketa, sillä olen mennyt vain kerran käyntiä) – olen nähnyt sen suorittamassa tehtäviä tunneilla niin loistavalla motivaatiolla ja rehellisesti, että sitä on vaikea olla ihailematta.
   (Tämä lempituntsarini on vaihtunut tässä kesän aikana, jos noita ihania rakkaita nyt edes voi järjestykseen laittaa… Blogissakin pikaisesti vieraillut Saumuri on kasvanut henkisesti niin paljon, että ei sitä voi olla ihailematta, ja luonteeltaankin ruunavekkuli on aivan mahtava tapaus. ♥)

3. Hyvä ratsastuksenopettaja ei huuda ja kiroile vaan neuvoo. Olen pelännyt pienenä ainakin kahta ratsastuksenopettajaa, jotka huusivat lähes aina sen sijaan, että olisivat oikeasti antaneet rakentavaa palautetta. Toki on tilanteita, joissa opettaja voi oikeasti joutua korottamaan ääntään, mutta järjetön karjuminen hermostuttaa paitsi hevosia ja ratsastajia myös opettajaa itseään, eikä siitä ole loppujen lopuksi kenellekään apua.
  (Tässä on toki lieventäviäkin asianhaaroja… Olen ollut tunneilla, joilla opettaja on ihan oikeasti huutanut, ja kun olen päässyt yli siitä tunteesta että “apua, mulle huudettiin”, olen vähitellen tajunnut pyydetyn asian ja herännyt tekemään hevosen selässä ihan oikeasti töitä enkä vain matkustamaan… Pitää kuitenkin tuntea oppilaat tosi hyvin, että tietää varmasti, kenelle uskaltaa korottaa ääntään ihan kunnolla, ja muistaakseni oli kerran yhden heppaihmisen kanssa puhettakin siitä, että jokaisella opettajalla pitää olla joku oppilas, jolle saa huutaa vähän… Älkää kysykö miksi, niin se vaan on. :D)

Tämän ihanuuden kanssa aloitin vuonna 2005, kuvassa lyhyt jälleennäkeminen vuonna 2011… Ihana Kotti, elämäni ensimmäinen suokkirakkaus. 😉 © Hanna A.

4. Hyvä ratsastuksenopettaja osaa ratsastaa, mutta haluaa oppia ratsastamaan vielä paremmin. Kuulin vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa kenenkään ratsastuksenopettajan sanovan, ettei hän osaa jotakin asiaa ratsastaessa. Ja tiedättekö mitä… Se kuulosti tosi ihanalta ja helpottavalta. Ratsastuksenopettajakin saa todellakin myöntää, ettei osaa kaikkea, vaikka opettaakin muita ratsastamaan. Itse olen vasta ihan alkutaipaleella tässä opetushommassa ja opin uutta ratsastuksesta jatkuvasti, mutta jatkuu se oppiminen vielä sittenkin, kun voi ihan oikeasti sanoa olevansa ammattilainen ja osaavansa vaikka mitä. Hyvän opettajan merkki on mielestäni myös se, että opettaja haluaa kehittyä ratsastajana yhä edelleen, vaikka onkin siirtynyt oppilaasta opettajaksi… Tiedän monia opettajia, jotka käyvät toisten opettajien ja valmentajien tunneilla, ja se on ihan huippuhienoa, sillä lähes jokaisen tunnin ja valmennuksen jälkeen heillä on jotakin uutta annettavaa oppilailleen.
  (Keksin itse asiassa juuri eilen tähän liittyvän jutun, kun pohdin jostain syystä lausetta “ne, jotka eivät osaa, opettavat”… Lauseen kuuluisi mielestäni etenkin hevosalalla mennä mieluummin näin: “Ne, jotka opettavat, opettelevat lisää”. Tiedä sitten, onko tuossa muiden korvissa mitään järkeä, mutta itse ajattelen asian juuri noin.)

5. Hyvä ratsastuksenopettaja on kannustava. “Sun syy kun mokasit, mitäs ratsastit huonosti.” vs. “Tule tehtävä uudestaan, korjaa tämä ja tämä, tämän teit äsken hyvin.” Jooh, jokainen ehkä kuulisi mieluummin tuon jälkimmäisen ratsastustunnilla opettajan suusta? On tärkeää huomauttaa virheistä ja korjata niitä, mutta vähintään yhtä tärkeää on esittää asiat asiallisesti ja kannustavasti ja muistaa myös kehua silloin, kun on aihetta… Mieluummin useammin pienistä asioista kuin ei koskaan, sillä onnistumisista tulee ratsastajille hyvä fiilis ja lisämotivaatiota, ja se kannustaa ratsastamaan paremmin.
  (On kyllä myös tärkeää antaa ratsastajan ajatella itse välillä. Ihan jokaiseen asiaan ei ehkä tarvitse koko ajan puuttua, eikä samasta asiasta huomauttaa kaikkien ratsastajien kohdalla sataa kertaa. Joskus opettaessa on hauska seurata, kuinka ratsastaja on hetki sitten korjannut jonkun jutun mutta unohtaa sen kohta taas hetkeksi, ja juuri kun valmistelet opettajaääntäsi – sellainen ilmestyy jostain maagisesti jossain vaiheessa, halusit tai et, minulla se on sellainen ihan vieraan ihmisen ääni, joka livauttaa sekaan joskus kainuun murretta (kiitos, sotkamolainen äiti :D) – ja aiot huomauttaa asiasta, ratsastaja havahtuu siihen mitä juuri oppi ja korjaa asian… Ihan parasta, kun näkee niin konkreettisesti, miten oppiminen tapahtuu ja ratsastaja oikeasti ajattelee asioita siellä ratsastaessaan!)

Eräs elämäni tärkeimmistä opettajista, hieno, upea Selmi. ♥

6. Hyvä ratsastuksenopettaja osaa lukea ihmisiä. Hyvä opettaja huomaa yleensä, kun ratsastajaa jännittää/pelottaa. Hyvä opettaja osaa myös nähdä, jos ratsastaja ei tule jonkun hevosen kanssa toimeen. Hyvä opettaja huomaa monesti senkin, jos ratsastaja on pettynyt suoritukseensa tehtävän jälkeen. Näihin asioihin olen saanut itsekin opetella kiinnittämään huomiota, ja vaikkei “ratsastuksenopettajan haukankatseeni” ole vielä kovin kehittynyt, olen onnistunut monesti jakamaan esimerkiksi sellaiset hepat ratsastajille, että he ovat tyytyväisiä ja saavat tehtävät tehtyä sujuvasti ratsukkona. Olen itse jännittänyt niin monen hevosen selässä, että myös jännittyneen ratsastajan huomaan melko helposti, ja koska olen itse saanut monilta opettajilta hyviä neuvoja tilanteeseen, osaan jo melko hyvin tsempata muitakin ratsastajia ratsastamaan rohkeasti… Jos joskus neuvon jotakin ihmistä, joka jännittää hevosen selässä, niin silloin ainakin tiedän mistä puhun; ei ole nimittäin vain yksi tai kaksi kertaa, kun olen ollut itse siellä satulassa niin jännittynyt tai peloissani, että olen itkenyt tai saanut melkein paniikkikohtauksen… Niin hieno ja rakas harrastus, mutta onneksi vastoinkäymisistä selviää ajan kanssa. 🙂
  (Kiitos Amru al Abidin oppien, olen saanut yhden uuden keinon voittaa omaa jännitystäni ja vaikka olen “testannut” tempun opettamista vasta muutamalle ratsastajalle, olen aika vakuuttunut siitä, että osaamiseni “jännitysratsastajien” opettajana on kasvanut jonkun verran tämän myötä…)

7. Hyvä ratsastuksenopettaja on kiinnostunut oppilaista. On ihan mahtavaa, jos ratsastuksenopettaja on ihan aidosti kiinnostunut kuuntelemaan oppilaita hevosasioissa ja vaikka muissakin asioissa. Myös ratsastuksenopettaja on asiakaspalvelija, jonka asiakasystävällisyys ei voi napsahtaa pois päältä sillä sekunnilla, kun maksettu tunti loppuu ja ratsastajat tulevat alas hevosten selästä. Mitään pitkiä keskusteluita ei tietenkään joka kerta tarvitse käydä (eihän sitä aina kaikkien ihmisten kanssa höpötetä kaikkia asioita maasta taivaisiin), mutta esimerkiksi tunnin jälkeinen palaute, oppilaiden kysymyksiin vastaaminen tai jutteleminen ihan muuten vaan jättää hyvän mielen sekä ratsastajalle että opettajalle (ainakin omalla kohdallani asia on näin).
  Juttelin yhtenä päivänä pienten ratsastajien kanssa pitkän tovin putoamisesta, kun tytöt pohtivat asiaa kovasti. Yksi ei ollut pudonnut kertaakaan, ja kerroin, että olen itse pudonnut jo 29 kertaa, eikä kertaakaan ole sattunut (kipeitä lihaksia ja yhtä tärähtänyttä kättä lukuun ottamatta, mutta silloinkaan ei tullut mitään suurempia haavereita, joten jätin tämän mainitsematta). Sanoin myös, että jokainen ratsastaja putoaa luultavasti joskus, eikä putoamista kannata pelätä… Se tapahtuu sitten kun tapahtuu, ja harvoin pudotessa sattuu pahasti. Sovimme myös, että jos joku tumpsahtaa tunnilla tantereeseen, putoaja tuo muille ensi kerralla kakun. Juttutuokion jälkeen reippaat ja iloiset ratsastajat suoriutuivat tunnista hyvin (ja putoamatta), ja toivottavasti myös jännittäen putoamista hieman vähemmän. 🙂
  (Putoamisiahan on nykyään jo 30, mutta joo… Tänään nuo samat tytöt olivat tunnilla niin rohkeita, että hymyilin heidän riemulleen tyhmästi koko alkutunnin, mutta on vaan niin ihanaa katsoa, kun ihmisillä on hevosten kanssa mukavaa.)

Tätä tyyliä olen treenannut ainakin 15 kertaa eikä ole muuten sattunut kertaakaan! 😀 Putoaminen ei ole niin vaarallista, toki siinä voi sattua pahastikin mutta se saattaa olla myös pehmeä tömpsähdys, josta riittää naurua pitkäksi aikaa.. © Carola M.

Laitetaan nyt toinenkin, jossa pyrin tuohon samaan asentoon… 😀 Tällä kertaa pääsin jopa jaloilleni! © Linda P.

8. Hyvä ratsastuksenopettaja pysyy rauhallisena, vaikka tilanne olisi kaikkea muuta kuin rauhallinen. Kuvittele tilanne, jossa hevosesi lähtee tunnilla hallinnasta. Opettaja nostaa kädet pystyyn ja alkaa huutaa paniikissa: “Herranen aika, pidätä, tee jotain, älä putoa, herranen aika, pidä kiinni, älä vaan putoa…!!”
  … Juu, toivottavasti kukaan opettaja ei toimi ihan noin. 😀 Ratsastaja saattaa jo valmiiksi olla paniikissa ja säikähtää, jos hevonen tekee jotain yllättävää. Opettajan on pidettävä sellaisessa tilanteessa pää kylmänä, ja vaikka tilanne näyttäisi aivan kaoottiselta, opettajan täytyy pitää mahdollinen paniikki omana tietonaan. Opettaja on tunnilla se, joka loppupeleissä hallitsee tilanteen (teoriassa siis, käytännössä se ei aina ole ihan niin), ja opettajan rauhallisuus on ehdottoman tärkeää paniikin iskiessä. Rauhallinen ääni, selkeät ohjeet ja muiden oppilaiden pitäminen rauhallisena on tärkeä taito, joka pitäisi olla jokaisella opettajalla takataskussa odottamattoman tilanteen varalta.
   Olen pitänyt monta tuntia ratsastajille, jotka jännittävät ratsastusta (sekä töissä että kavereille), ja kun yllättävä tilanne, esimerkiksi säikähtänyt tai turhan vinkeä hevonen, on osunut kohdalle, olen huomannut rauhallisuuden olevan valttini “opettajana”. Vaikka olen itse oikeasti vauhtikammoinen nynny, pystyn maasta käsin kannustamaan ratsastajaa ja rauhoittelemaan häntä, vaikka hevonen menisikin liian kovaa tai tekisi jotakin epämääräistä. Jos jotain osaan ratsastuksenopettajan roolissa, niin se on tämä kohta 8… Saa tapahtua melkoinen joukkopako kentältä (sormet ristissä, että näin ei koskaan tapahdu :’D), ennen kuin menetän tilanteen hallinnan ja kyvyn rauhoitella ratsukoita… Yleensä tärkeimmät asiat ovat rauhallisessa kaaoksenhallinnassa olleet nämä: “istu pystyssä, käsi rauhassa ja hengitä”. Niin yksinkertaista mutta silti mahdotonta, ehkä opin tuon joskus itsekin ollessani hevosen selässä. :’D
  (Hei, nyt olen oppinut tuon viimeisen lauseen jutun! Ainakin enimmäkseen, hengitys jää vielä vähän unholaan, mutta enää ei pelota niin paljon, vaikka mentäisiin kovaa – kiitos erään passireissun ja ihanan Smurmurin. ♥ Taisin kirjoittaa tämän postauksen ennen erästä tilannetta, joka vastasi aika hyvin “joukkopakoa kentältä”, joskin paikka ei ollut kenttä ja tilanne oli vielä pahempi… Mutta omaksi yllätyksekseni selvisin tilanteesta rauhallisemmin kuin olisin ikinä uskonut, toki vierelläni seissyt kultainen tamma auttoi asiaa paljon, mutta joka tapauksessa… Ei kiitos vastaavaa enää ikinä, mutta kyllä näistä jotenkin selvitään.)

Tähän vielä yksi Arska, koska tänäänkin oli tätä maailman parasta Arskaa ikävä muutamaa muuta Arskaa katsellessa… Maailman makein suomipappa. ♥

9. Hyvä ratsastuksenopettaja osaa hallita kaaoksen ympärillään, tai ainakin esittää osaavansa. Vähän edellistä asiaa sivuten, mutta menköön… Ratsastuksenopettaja on monesti kuin teatterin ohjaaja, valmiiksi kirjoitetut tuntilistat, hevoset, varusteet ja ratsastustunnit ovat näyttämöä ja tuntilaiset ovat katsomossa, ja kaikki lavan takana tapahtuvat asiat ovat vain ratsastuksenopettajan tiedossa. Lavan takana saattaa olla yksi satula liian vähän, yhdet kuolaimet ovat hukassa, joltain hevoselta puuttuu kenkä, joku ratsastaja perui liian myöhään ja hevosjakoja pitää pyöritellä sen takia uudestaan, joltain hevoselta katkeaa jalustinhihna, suitset on koottu väärin… Hyvä ratsastuksenopettaja pitää nämä asiat poissa näyttämöltä, ja yleisö – eli oppilaat – saavat vain sen esityksen, joka heitä varten on järjestetty, eli toisin sanoen onnistuneen ja sujuvan hevoshetken. Ratsastuksenopettaja pitää langat käsissään tavalla tai toisella, tai ainakin esittää ovelasti pitävänsä, ja saa kuin ihmeen kaupalla paketin pysymään kasassa, vaikka tilanne olisi kuinka hektinen.
  Olen ollut itsekin muutaman kerran tilanteessa, kun kaikki palat leviävät tunteja pitäessäni käsiini kuin korttitalo, ja muutamat epätoivoiset kiroustulvat tulee mutistua hyvin hiljaa jonkun nelijalkaisen työkaverin paksua harjaa vasten… Ei muuta kuin pää pystyyn, palat takaisin niin hyvään järjestykseen kuin mahdollista ja menoksi, ei siinä muukaan auta. Ongelmanratkaisukyky on ehdottomasti yksi tärkein ominaisuus, joita ratsastuksenopettajalta vaaditaan, ja jota saa kyllä aivan varmasti harjoitella ihan kyllästymiseen asti. 😀
  (Mietiskelin tässä hetken, mistä tilanteesta oli kyse, ja luulen kirjoittaneeni eräästä päivästä, kun hevosia oli liian vähän, ratsastajia liikaa, varusteet hukassa ja opetushommani muutenkin vasta tosi alussa… Hyvä kun ei itku tullut, mutta onneksi Bon Jovin paksu tukka kätki kiroukset ja tästäkin kaaoksesta selvittiin! Nykyään handlaisin tilanteen jo paremmin ja ilman totaalipaniikkia, mutta opettavainen kokemus tuokin. :D) 


10. Hyvä ratsastuksenopettaja hymyilee. Pakko ei tietenkään ole kenenkään hymyillä jos ei jaksa tai viitsi, mutta kyllä tämä on mielestäni ihan jokaisen asiakaspalvelijan velvollisuus (ja etuoikeus, ei sitä ihan tavallinen tallaaja viitsi jokaiselle ventovieraalle väläyttää iloista hymyä, tai saa ihan hullun maineen). Hymystä tulee hyvä mieli, ja hymyillen lausuttu positiivinen palaute on paljon vahvempi juttu kuin suu mutrussa mutistu “ok, hyvä” tai vastaava, yhtä ytimekäs lausahdus… Ei kannata hymyillä jatkuvasti, silloin vaikuttaa luultavasti vähän hullulta, mutta hymy silloin tällöin ei kenenkään päivää varmasti pilaa. 😉
  (Olen edelleen samaa mieltä, because a smile never killed anyone ja silleen. :D)

♥: Kitty